20. tammikuuta 2016
"Kaikki on niin kuin on"
Pertti Lassilan Armain aika puhuttelee seesteisyydellään
Pertti Lassila: Armain aika. Teos 2015. 148 s.
Uskallanpa väittää, että jos nauttii Antti Hyryn proosasta, nauttii myös Pertti Lassilan viime syksyn Finlandia-ehdokkaasta, pienoisromaanista Armain aika. Hyry tulee mieleen niin romaanin kielestä ja tyylistä kuin kertojan tavasta tarkastella maailmaa ja elämää. Jopa lauserytmi on kuin Hyryä lukisi:
Yöllä oli satanut, sen huomasi märästä maasta ja pisaroista koivunlehdillä. Taivaan pilvipeitossa näkyi paikoin vaaleampia kohtia, jotka taas tummuivat, kun tuuli ajoi pilviä mereltä metsän taakse. Se heilutti mäntyjen oksia, ilmassa kahisi, ja käpy putosi talon katolle, kieri sieltä ja lennähti portaalle pojan eteen. Ilmassa oli viileää, kuului tuuli puissa, jota kohta ei huomannut kuin se olisi ollut äänettämyyttä. Näin ei ole ennen ollut, ja tuuli on puhaltanut ilman uudeksi.
Lassilan romaanin henkilöillä on kuitenkin kannettavanaan sellaista elämän ja olemisen painolastia, jota Hyryn proosasta en löydä. Hyryn ihmiset tekevät maailmastaan tutun ja turvallisen rakentamalla, Lassilan henkilöt alistuvat ja sopeutuvat.
ARMAIN AIKA sijoittuu jonnekin 1950-luvulle. Merenrantahuvilalla on kesänvietossa kolme sukupolvea: äiti, poika ja isoisä. Vierailulla käy myös täti.
Ei tapahdu paljoakaan. Poika, Kimmo, kuljeskelee pihan tuntumassa omissa puuhissaan ja käy välillä isoisän kanssa kalassa ja kaupassakin. Kahvitellaan ulkosalla ja paistetaan kalaa ja makkaraa. Pojan kesän kohokohtia ovat kiertelevän posetiivarin käynti ja siipirikosta lokista huolehtiminen.
Puhetta on vähän. Sen paikan ottavat luonnonäänet ja hiljaisuus. Poika ei ole äänessä lainkaan. Hän puuhailee, tarkkailee ja havainnoi. Aikuiset ovat ajatuksissaan tai keskustelevat hiljakseen, mutta puhuvat silloinkin enemmän itselleen kuin kuulijalle. He käyvät ääneen ja ääneti läpi elämäänsä, seulovat muistojaan ja yrittävät selittää tapahtunutta.
Kaikki kolme aikuista ovat jotenkin rikki tai vaillinaisia. Sota on vienyt äidiltä kaksikin miestä, ensimmäisen jo ennen naimisiin ehtimistä ja toisen heti raskaaksi tulon jälkeen. Laivoilla koko elämänsä töitä tehnyt täti on jäänyt naimattomaksi ja isoisä vieraantunut vaimostaan jo kauan ennen tämän kuolemaa.
Kaikkien heidän elämässään rakkaus on ollut jotain ohimenevää onnen tuntua: yksi veneessä nukuttu kesäyö, ventovieraan miehen kauniit kädet tai juhlavalossa hehkuva nuoren naisen hipiä. Rakkauden sijasta tutuiksi ovat käyneet suru, pettymys ja tyhjyys. Tässäkö elämä on? Tässä ihmisen osa?
Aikuisten eksyksissä oloa vasten pojan oleminen näyttäytyy täydeltä, hyvältä ja oikealta:
Kun lasta katselee, miten se leikkii leikkejään, on omissa oloissaan ja sovussa maailman ja elämänsä kanssa niin kuin Kimmo on, täytyy ihmetellä, onko sen asian pakko muuttua toiseksi. Lapsella on ympärillään ja ajatuksissaan suuri tila, iso kesä, jossa olla ja liikkua miten mieli tekee. Sitä ei aikuisena muista, mutta lapsesta näkee, että niin se on, on täytynyt olla.
Lapsuuden, ison kesän, särkyminen tekee kuitenkin Kimmonkin kohdalla jo tuloaan. Aika ei pysähdy, eivätkä äidin ja isoisän kiintymys ja huolenpito pysty varjelemaan pettymyksiltä ja menetyksiltä. On pakko oppia tulemaan toimeen kaiken eteen tulevan kanssa, kuolemankin.
LASSILA nostaa romaanissaan esiin isoja eksistentiaalisia kysymyksiä mutta käsittelee niitä tavallisen ihmisen ja lapsen kokoisina. Henkilöiden mietteet ja puheet ovat täynnä viisautta, mutta säilyttävät aforistisinakin yleensä uskottavuutensa.
Elämänkysymysten miettimisen vastapainoksi romaani tarjoaa nuoren pojan tarkkanäköistä suviluonnon havainnointia. Haparointi toisen sukupuolen suuntaan on kuvattu varoen ja lämpimästi. Karheutta ja kovuutta romaaniin tulee isoisän jyrkästä itsetilityksestä, ja juuri isoisä, henkilöistä pisimpään elämää nähneenä, saa romaanin loppusivuilla tehdä synteesiä henkilöiden pohdinnoista. Isoisä miettii:
Maailma ei ole mitään muuta, se on vain se, miltä se näyttää, sen minä olen oppinut, eikä sen takana ole mitään. Ei ole verhoa, jonka voisi vetää syrjään, jotta näkisi, mitä sen takana on. -- Vanhana tajuaa, mitä se maksaa, että saa yrittää ihmisenä elää ainoan elämänsä. Saa kuolemalla ja häviämisellä maksaa siitä lyhyestä ajasta, josta ei paljon mitään ehtinyt tulla. Se on korkea hinta epäkurantista tavarasta.
Isoisä päätyy kuitenkin siihen, että sitä ei voi eikä pidä sanoa lapselle. Ei lapselle aikuisten kuormia. Vain kesiä kesien jälkeen.
Niinpä Armain aika ei melankolisesta pohjavireestään huolimatta jätä avuttomuuteen eikä toivottomuuteen. Kaikki on niin kuin on. Mutta näin on hyvä, ja kesä jatkuu. Kesä.
Uskallanpa väittää, että jos nauttii Antti Hyryn proosasta, nauttii myös Pertti Lassilan viime syksyn Finlandia-ehdokkaasta, pienoisromaanista Armain aika. Hyry tulee mieleen niin romaanin kielestä ja tyylistä kuin kertojan tavasta tarkastella maailmaa ja elämää. Jopa lauserytmi on kuin Hyryä lukisi:Yöllä oli satanut, sen huomasi märästä maasta ja pisaroista koivunlehdillä. Taivaan pilvipeitossa näkyi paikoin vaaleampia kohtia, jotka taas tummuivat, kun tuuli ajoi pilviä mereltä metsän taakse. Se heilutti mäntyjen oksia, ilmassa kahisi, ja käpy putosi talon katolle, kieri sieltä ja lennähti portaalle pojan eteen. Ilmassa oli viileää, kuului tuuli puissa, jota kohta ei huomannut kuin se olisi ollut äänettämyyttä. Näin ei ole ennen ollut, ja tuuli on puhaltanut ilman uudeksi.
Lassilan romaanin henkilöillä on kuitenkin kannettavanaan sellaista elämän ja olemisen painolastia, jota Hyryn proosasta en löydä. Hyryn ihmiset tekevät maailmastaan tutun ja turvallisen rakentamalla, Lassilan henkilöt alistuvat ja sopeutuvat.
ARMAIN AIKA sijoittuu jonnekin 1950-luvulle. Merenrantahuvilalla on kesänvietossa kolme sukupolvea: äiti, poika ja isoisä. Vierailulla käy myös täti.
Ei tapahdu paljoakaan. Poika, Kimmo, kuljeskelee pihan tuntumassa omissa puuhissaan ja käy välillä isoisän kanssa kalassa ja kaupassakin. Kahvitellaan ulkosalla ja paistetaan kalaa ja makkaraa. Pojan kesän kohokohtia ovat kiertelevän posetiivarin käynti ja siipirikosta lokista huolehtiminen.
Puhetta on vähän. Sen paikan ottavat luonnonäänet ja hiljaisuus. Poika ei ole äänessä lainkaan. Hän puuhailee, tarkkailee ja havainnoi. Aikuiset ovat ajatuksissaan tai keskustelevat hiljakseen, mutta puhuvat silloinkin enemmän itselleen kuin kuulijalle. He käyvät ääneen ja ääneti läpi elämäänsä, seulovat muistojaan ja yrittävät selittää tapahtunutta.
Kaikki kolme aikuista ovat jotenkin rikki tai vaillinaisia. Sota on vienyt äidiltä kaksikin miestä, ensimmäisen jo ennen naimisiin ehtimistä ja toisen heti raskaaksi tulon jälkeen. Laivoilla koko elämänsä töitä tehnyt täti on jäänyt naimattomaksi ja isoisä vieraantunut vaimostaan jo kauan ennen tämän kuolemaa.
Kaikkien heidän elämässään rakkaus on ollut jotain ohimenevää onnen tuntua: yksi veneessä nukuttu kesäyö, ventovieraan miehen kauniit kädet tai juhlavalossa hehkuva nuoren naisen hipiä. Rakkauden sijasta tutuiksi ovat käyneet suru, pettymys ja tyhjyys. Tässäkö elämä on? Tässä ihmisen osa?
Aikuisten eksyksissä oloa vasten pojan oleminen näyttäytyy täydeltä, hyvältä ja oikealta:
Kun lasta katselee, miten se leikkii leikkejään, on omissa oloissaan ja sovussa maailman ja elämänsä kanssa niin kuin Kimmo on, täytyy ihmetellä, onko sen asian pakko muuttua toiseksi. Lapsella on ympärillään ja ajatuksissaan suuri tila, iso kesä, jossa olla ja liikkua miten mieli tekee. Sitä ei aikuisena muista, mutta lapsesta näkee, että niin se on, on täytynyt olla.
Lapsuuden, ison kesän, särkyminen tekee kuitenkin Kimmonkin kohdalla jo tuloaan. Aika ei pysähdy, eivätkä äidin ja isoisän kiintymys ja huolenpito pysty varjelemaan pettymyksiltä ja menetyksiltä. On pakko oppia tulemaan toimeen kaiken eteen tulevan kanssa, kuolemankin.
LASSILA nostaa romaanissaan esiin isoja eksistentiaalisia kysymyksiä mutta käsittelee niitä tavallisen ihmisen ja lapsen kokoisina. Henkilöiden mietteet ja puheet ovat täynnä viisautta, mutta säilyttävät aforistisinakin yleensä uskottavuutensa.
Elämänkysymysten miettimisen vastapainoksi romaani tarjoaa nuoren pojan tarkkanäköistä suviluonnon havainnointia. Haparointi toisen sukupuolen suuntaan on kuvattu varoen ja lämpimästi. Karheutta ja kovuutta romaaniin tulee isoisän jyrkästä itsetilityksestä, ja juuri isoisä, henkilöistä pisimpään elämää nähneenä, saa romaanin loppusivuilla tehdä synteesiä henkilöiden pohdinnoista. Isoisä miettii:
 |
| Kuva: Heini Lehväslaiho |
Isoisä päätyy kuitenkin siihen, että sitä ei voi eikä pidä sanoa lapselle. Ei lapselle aikuisten kuormia. Vain kesiä kesien jälkeen.
Niinpä Armain aika ei melankolisesta pohjavireestään huolimatta jätä avuttomuuteen eikä toivottomuuteen. Kaikki on niin kuin on. Mutta näin on hyvä, ja kesä jatkuu. Kesä.
Kommentit
Lähetä kommentti