sunnuntai 10. tammikuuta 2016

10. tammikuuta 2016


Sota ei jätä kirjailijoita rauhaan




Eva Weaver: Jacobin takki (The Puppet Boy of Warsaw, 2013). Suom. Anna Lönnroth. WSOY 2015. 362 s.
Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe (All the Light We Cannot See, 2014). Suom. Hanna Tarkka. WSOY 2015. 544 s.



Saksalaissyntyisen, jo pitkään Englannissa asuneen Eva Weaverin esikoisromaanin aihe on vakava ja teemat ovat tärkeitä.

Jacobin takin alkupuoli kertoo Varsovan ghettoon joutuvan teini-ikäisen juutalaispojan Mikhaelin eli Mikan vaiheista saksalaisten isännöidessä kaupunkia. Jälkipuoliskolla keskitytään seuraamaan, mitä tapahtuu sodan päätyttyä venäläisten vangiksi joutuvalle saksalaissotilaalle Maxille, joka on pakottanut Mikan hauskuuttamaan aseveljiään ja jollain tavalla mieltynytkin juutalaispoikaan.

Ymmärrän kirjailijan halun tarkastella toisen maailmansodan tapahtumia kahdesta vastakkaisesta perspektiivistä, mutta sidoksistaan huolimatta Mikan ja Maxin tarinat ovat kuin kaksi romaania samoissa kansissa. Mikan tarina on niistä selvästi kiinnostavampi.


ALKUTEOKSEN NIMI Varsovan nukkepoika paljastaa Mikan "taiteenalan". Hän viihdyttää ympäristöään nukketeatteriesityksillään, ja erityisesti tärkeimmällä nukella, prinssillä, on romaanin molemmissa tarinoissa merkittävä rooli ja lopulta eräänlainen sovittajan tehtävä.

Nukketeatteriaihe sinänsä on tuore ja kiinnostava. Jatkuessaan myös romaanin jälkipuoliskolla se alkaa kuitenkin tuntua enemmän rakenteelliselta välttämättömyydeltä kuin teematiikkaa palvelevalta tekijältä eikä pysty kunnolla kannattelemaan lukijan mielenkiintoa.

Romaanin toinen ongelma on se, että juutalaisten kohtaloista ja Siperian vankileireistä on kirjoitettu niin paljon dokumentaarisia ja henkilökohtaisiin kokemuksiin perustuvia kertomuksia, että laadukkaimpia niistä on vaikea ylittää. Varsovan ghetosta kertoo vaikuttavasti mm. Lena Einhornin äitinsä kokemuksista koostama Ninan matka, joka palkittiin August-palkinnolla Ruotsin parhaana tietokirjana 2005. Suosittelen lämpimästi.

Eva Weaverillä on kyllä hallussaan vankka ja runsas, paikoin jopa turhankin kuormittava asiatietämys, mutta mitään uutta hänellä ei ole aiheesta tarjota. Välistä kaipasin myös sentimentaalisuuden karsintaa.

Jacobin takissa on varsin paljon erilaisia epärealistisia ja jopa satumaisia piirteitä. Silmiinpistävin niistä on Mikan kuolleelta isoisältään perimä "taikatakki", takki, joka on täynnä salataskuja.

Itsessään takki ja sen taskuissa kulkevat nuket ovat mukavasti raakaa todellisuutta pehmentäviä elementtejä, mutta kun taskuissa kulkee nukkien lisäksi monenlaista tavaraa pikku viuluun saakka ja takin uumenissa nuori sankari alkaa salakuljettaa sairaita orpolapsia ghetosta ulos, romaani satumaistuu arveluttavasti.


NUORILLE LUKIJOILLE Jacobin takki voi kuitenkin olla mieleenpainuva lukukokemus. Paitsi, että tarinasta saa hyvän käsityksen lähihistorian tapahtumista, se vedonnee nimenomaan nuoren ihmisen tunteisiin ja herättänee ymmärrystä ja myötätuntoa. Hyvän ja pahan taistelu tempaa mukaansa, ja rakkausteema (joka muuten tuo mieleen Anne Frankin päiväkirjan) tarjoaa sopivasti romantiikkaa.

Eva Weaver on kirjoittanut romaaninsa alkuun toivomuksen: "Tukekoon tämä kirja vuoropuhelua, toipumista ja rauhaa." Niin Mikan kuin Maxinkin kohdalla on kysymys selviytymis- ja kasvutarinasta. Romaanin jännite syntyy selviytymistaisteluista, ja temaattinen ydin löytyy molempien päähenkilöiden henkisestä kasvusta.

Siinä, miten selviytyminen ja kasvu mahdollistuvat, näyttelee taide, romaanissa nukketeatteri, huomattavaa osaa.

Nuket ovat kirjassa monenlaisissa tehtävissä. Ne tuovat omistajilleen ja katsojilleen milloin iloa ja unohdusta, milloin muistoja ja lohdutusta. Niitä käytetään kuin amuletteja onnistumisen takuina ja kuin tinasotilaita vastarintastrategioiden hiomiseen. Ne ovat ajankulua ja luovuuden katalysaattoreita, niillä nostatetaan yhteishenkeä ja ylläpidetään toivoa paremmasta huomisesta.

Jacobin takin salataskuissa kulkee siis myös viesti taiteen elämää ylläpitävästä tehtävästä.


AMERIKKALAISEN Anthony Doerrin läpimurtoromaani Kaikki se valo jota emme näe ilmestyi suomeksi jo viime keväänä, mutta haluan nostaa sen vielä esiin, koska sekin kertoo nuorista ihmisistä toisen maailmansodan melskeissä. (Olen kirjoittanut tästä Pulizerilla palkitusta romaanista mm. Aamulehdessä 19.5.2015.)

Myös Doerr tarkastelee tapahtumia rintamalinjojen vastakkaisilta puolilta.

Romaanin päähenkilöitä ovat sokea ranskalaistyttö Marie-Laure ja orpo saksalaispoika Werner. Pariisin luonnontieteellisessä museossa työskentelevän lukkoseppäisänsä kanssa asuva Marie-Laure on kiinnostunut merestä ja kotiloista. Essenin Zollvereinissa orpokodin kasvatti Werner rakentelee radiovastaanottimia ja kuuntelee salaa ranskankielisiä radiolähetyksiä.

Sotatapahtumat johdattavat toisistaan tietämättömät nuoret samaan kaupunkiin, Bretagnen pikkuiseen mutta strategisesti tärkeään Saint-Maloon, Marie-Lauren muka turvaan Pariisista ja Wernerin erikoistehtäviin koulutettuna saksalaissotilaana.

Kuten Jacobin takissa tässäkin romaanissa juoni tähtää päähenkilöiden kohtaamiseen, ja viihteellisyyttä ja satumaisuutta lisää vielä tarinaan nivottu kalliin jalokiven metsästys. Mutta silti Doerrin romaani saa aikuisenkin lukijan innostumaan. Miksi ihmeessä?


DOERR on niin taitava kirjoittaja, että romaani ei vaikuta sentimentaaliselta, vaikka onkin tunteisiin vetoava. Juonelliset ratkaisut motivoidaan niin hyvin, että illuusio todesta on säilytettävissä, ja suoraviivaista kronologiaa kaihtava ja näkökulmia vilkkaasti vaihteleva rakenne pitää tiukasti otteessaan.

Tietoa on tässäkin romaanissa valtavasti, mutta ei vain sotaan liittyvää.

Erilaiset tiedot radioaalloista maankuoren liikkeisiin ja mekaniikasta ornitologiaan liittyvät olennaisesti henkilökuvaukseen ja ovat lisäksi osa Doerrin taiturillista tyyliä. Doerr kuvaa henkilöitään ja maalaa näyttämöitään luettelemalla runsaasti yksityiskohtia, herättelemällä vahvoja aistimuksia ja virittelemällä lukijassa vertauskuvillaan ja symboleillaan monenlaisia ajatuskuvioita.

Doerr onnistuu kuin onnistuukin välttämään tavanomaisuuden ja olemaan erilainen ja persoonallinen. Romaani erottuu joukosta, vaikka on samalla asialla kuin lukemattomat muut toisen maailmansodan kärsimyksistä kertovat ja humaaniin "vuoropuheluun, toipumiseen ja rauhaan" pyrkivät romaanit.

Jotain Doerrin romaanin vaikuttavuudesta kertoo sekin, että minulle tuli sen jäljiltä suuri halu päästä vierailemaan Pariisin luonnontieteellisessä museossa ja kuljeskelemaan jälleenrakennetun Saint-Malon kaduilla ja kujilla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti