maanantai 25. tammikuuta 2016

25. tammikuuta 2016


 

Viisaassa seurassa Korsikassa


W. G. Sebald: Merkintöjä Korsikasta. Suom. Oili Suominen. Tammi 2016. 71 s.



Austerlitzista (suom. 2002) se alkoi, rakkauteni saksalaissyntyisen W. G. Sebaldin (1944-2001) teksteihin. Sen jälkeen ilmestyivät suomeksi teokset Vieraalla maalla (2004), Saturnuksen renkaat (2010) ja Huimaus (2011). Sebaldin pitämän luentosarjan koosteesta Ilmasota ja kirjallisuus (2014) kirjoitin blogissa vuosi sitten (22.1.2015), ja nyt saan ihastella pientä vastailmestynyttä tekstikokoelmaa Merkintöjä Korsikasta. - Kaikista näistä lämmin kiitos kääntäjä Oili Suomiselle.

Vuonna 1970 Englantiin muuttanut Sebald toimi eurooppalaisen kirjallisuuden professorina mutta ehti työnsä ohella kirjoittaa useita kokoelmia proosaa ja runoa. Hänen faktan ja fiktion välimaastoon sijoittuvat, esseetä, matkakertomusta, muistelmaa, kulttuurin- ja historiantutkimusta ja musta-valkoista kuvamateriaalia yhdistelevät teoksensa sotivat perinteistä genreluokittelua vastaan.

Sebaldin tekstejä on luonnehdittu mm. sanaparilla esseistinen proosa, ja itse hän on sanonut kirjoittavansa dokumentaarista fiktiota. Mutta Sebaldin tuotanto sisältää myös puhdasta esseistiikkaa, ja sellaista ovat Merkintöjä Korsikasta -kirjan neljän tekstin sikermä.

Auto-onnettomuudessa kuolleella Sebaldilla oli ilmeisesti aikomus kirjoittaa kokonainen Korsika-aiheinen teos. Jäämistöstä löytyneiden esseiden perusteella voi vain haikeana arvailla, millainen kokoelmasta oli kehkeytymässä. Sebald-fanina olen silti kiitollinen tästäkin kirjasesta.


Pietro Paolini: Portrait einer Frau mit kleiner Tochter.
Musée Fesch, Ajaccio
AVAUSESSEESSÄ Korsikaan lomailemaan saapunut kertoja tutustuu Ajacciossa ensi töikseen Musée Feschin kokoelmiin. Museon valtavasta taidekokoelmasta hän nostaa kauneimpana esiin Luccassa 1600-luvulla eläneen Pietro Paolinin kaksoismuotokuvan naisesta ja tyttärestä.

Tyttärellä on kädessään pieni sotilanukke, ja kirjoittaja miettii, onko se maalauksessa ehkä sotaan lähteneen isän muistoksi vai torjumassa katsojan pahaa silmää. Sebald jatkaa: Uskoin näkeväni siinä elämän koko onnettomuuden kaikessa arvoituksellisuudessaan.

Lauseessa tiivistyy jotain Sebaldille erittäin tunnusomaista: syvämietteistä ja melankolista maailman ja elämän tarkastelua, kurkottelua näkyvän taakse. Näyttäessään jotain Sebald ei varsinaisesti pyri siihen, että lukija pysähtyisi katsomaan osoitettua kohdetta, vaan siihen, että tämä ajattelisi, mitä löytyy kohteen takaa.

Feschin museon Napoleon-osaston mittavat pyhäinjäännös- ja matkamuistokokoelmat ja Napoleonin kotitalon Casa Bonaparten sisustus ja muistoesineet tuovat kertoja ääneen ironiaa. Napoleoniin liitettyjä tarinoita ja keisarin elämänvaiheita miettiessään Sebald painottaa historian epäloogisuutta ja arvaamattomuutta. Edes jälkikäteen emme pysty selvittämään, miten asiat todella olivat olleet ja mistä tuo tai tämä maailmantapahtuma johtui.

Ettei vain vyöry lähtenyt etenemään jostain hyvin arkisestä ja mitättömän tuntuisesta liikahduksesta, ilmavirrasta, katseesta, maahanputoavasta lehdestä.


HISTORIALLISET PAIKAT, vanhat rakennukset, rauniot, kuluneet tavarat, muisto- ja arvottomatkin, sattumalta säilyneet esineet ovat olleet Sebaldin tuotannossa pitkin matkaa olennaisia elementtejä. Niistä ei ole elämämme oppaiksi, mutta olemistamme selittämään niistä voi olla apua.

Vaikka Sebaldin esseet ovat hyvin assosiatiivisia, asiasta toiseen siirtyminen käy vaivattomasti ja lukijaystävällisesti.

Campo Santo -esseessään Sebald kuljeskelee Pienan kylän vanhalla hoitamattomalla hautausmaalla, tarkastelee sen aluejakoa ja kasvistoa ja miettii kylän hautaustapojen muuttumista. Kohta hän kertoo jo kansanuskomuksista ja pohtii lopulta liikakansoitusta ja nykyihmisen suhtautumista vainajiin.

Sebald ei lakkaa painottamasta muistamisen ja muistojen roolia elämässämme. Hän lainaa Pierre Bertaux'ta, kun tämä kirjoittaa muistojen, säilyttämisen ja tallettamisen elintärkeydestä entisaikaan. Kun asutus oli harvaa, esineitten määrä pieni ja tilaa paljon, edes vainajista ei haluttu luopua unohtamalla heidät.

Mutta 20. vuosisadan loppupuolen kaupunkiyhteisöissä, joissa jokainen on käden käänteessä korvattavissa ja oikeastaan jo syntymästään saakka ylimääräinen, liikaa, on päästävä eroon turhasta painolastista, kaikesta mitä voisi muistella, on tyystin unohdettava nuoruus, lapsuus, syntyperä, esi-isät ja sukulaiset. -- koko menneisyys haihtuu ja sulaa muodottomaksi, tunnistamattomaksi ja mykäksi massaksi.

Juuri sitä vastaan Sebald kirjoituksissaan haraa.


KORSIKAN komeat metsät ja runsas riistakanta ovat nekin enää vain muistoja. Esseessä Alpit meressä Sebald valottaa nykytilanteen murhellisuutta ja koomisuutta.

Sebaldin kertomukset 1800-luvun Korsikan-kävijöiden eteen avautuneista maisemista ja Flaubertin Pyhän Juliuksen legendasta toivat minulle jälleen kerran mieleen Prosper Mériméen unohtumattoman Korsika-novellin Mateo Falcone. Makis-metsiköineen, lammaslaumoineen, lainsuojattomineen, sotilaineen ja ennen kaikkea järkähtämättömine kunniakäsityksineen se vaikuttaa joka lukemalta yhtä komealta ja järkyttävältä.

Kuva: Jerry Bauer
Mateo Falconen verenkarvaisuus on myös Sebaldin esseen pohjaväri, mutta valoa pimeyteen tuo Sebaldilla mystiikka, havaitun ja kätketyn todellisuuden rajalinjan upea piirtyminen tämänkin tekstin päätökseksi.

Sen jälkeen viimeinen pieni fragmentti vanhan koulun pihasta surrealistisine porttikuvineen on mukavasti arkinen ja silti elämän sattumanvaraisuutta ja salaperäisyyttä huokuva.

Lukekaa, nauttikaa - ja odottakaa. Lisää Sebaldia on tiedossa!









Ei kommentteja:

Lähetä kommentti