perjantai 23. joulukuuta 2016

23. joulukuuta 2016



Minne matka, Eurooppa? 




Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet. WSOY 2016. 179 s.


Emma Puikkosen Finlandia-ehdokas, episodiromaani Eurooppalaiset unet alkaa kertomuksella kahden miehen oudosta matkakokemuksesta vuonna 1980.

Tsekkoslovakiasta Madridiin ajava rekkakuski Toma on poiminut kyytiinsä ruotsalaisen liftarin Johanneksen. Kohta kun radio on kertonut Gdanskin telakan lakosta ja kaupungilla marssivista ihmisistä, miehet joutuvat todistamaan espanjalaisessa maantietunnelissa kummallista kulkuetta:

-- häilähdykset voimistuvat, kuin jossain olisi tuli ja ihmiset kulkisivat sen äärellä ja liike heijastuisi seinille. Näkyy vain varjoja: joukko heiluttamassa banderolleja, äitejä taluttamassa lapsia ja lehmiä, miehiä puimassa nyrkkiä.

Ennen pitkää väkijoukko ilmestyy rekan valokeilaan, mutta silti kulkue vaikuttaa mielikuvitukselliselta. Toma ajattelee: tämä on kuin jostain leffasta. Sellaisesta, jossa kasvot työnnetään veden alle, silmät auki, ja siellä piilossa onkin toinen todellisuus. Koko yläruumis on vielä toisessa maailmassa, siinä oikeassa jossa puu on puu ja talo on talo, mutta silmät näkevät jo muualle.

Kohtaus lainauksineen kertoo jotain hyvin olennaista Puikkosen romaanista. Vaikka episodien lähtökohta on reaalitodellisuus, siitä sukelletaan hetkittäin näkyjen, unien ja fantasian maagisiin ja vertauskuvallisiin maailmoihin. Ne on kuitenkin syytä ottaa yhtä vakavasti ja merkityksellisinä kuin romaanissa esiintyvät historialliset tapahtumat.


EUROOPPALAISET UNET sivuaa muutamia Eurooppaa ravistelleita tapahtumia kronologiaa rikkoen vuosina1980-2014. Berliinin muuri murtuu, somalipakolaiset pyrkivät kohti Eurooppaa, Islannissa purkautuu tulivuori, nationalismi lisääntyy ja katuväkivalta yleistyy, Kosovon Gornje Obrinjessa tehdään joukkomurha. Viimeisellä, vuoteen 2027 sijoittuvalla tulevaisuudenkuvauksellaan Puikkonen sitoo kirjan kertomukset yhteen taitavasti ja tehokkaasti.

Eri kansallisuuksia edustavat päähenkilöt vaihtuvat episodeittain mutta saattavat vilahtaa sivuroolissa jossain toisessa kertomuksessa. Esimerkiksi avaustarinan Johanneksesta saadaan uutta tietoa hänen itsensä kertomana yhdeksän vuotta myöhemmin, ja Johannesta hoitava somalinainen Fadumo löytyy oman tarinansa jälkeen uudelleen tyttärensä vaiheista.

Kertojien kohtalot liittyvät Euroopan uutistapahtumiin milloin kiinteästi, milloin löyhästi. Länsiberliiniläisen Karinin perhe-elämä muuttuu hetkessä, kun hänen itään jäänyt äitinsä pääsee vihdoin muurin murruttua länteen. Unkarilainen Andor puolestaan viis veisaa Kosovon samanaikaisista tapahtumista lentäessään puolueensa asioille Berliiniin.

Kun kertomuksissa yksilöiden elämä sijoitetaan yhteiskunnalliseen liikehdintään, yksittäiset tapahtumat ja ihmiskohtalot näyttävät hyvin sattumanvaraisilta. Ihmiset voivat tehdä päätöksiä ja valintoja, mutta niiden suunta ja lopputulos saattaa olla aivan muuta kuin suunniteltu.

Puikkonen osoittaa, kuinka minimaalinen tekijä yksilö on keskellä historiallisia muutoksia, ja toisaalta, kuinka ihmiset joukkoina kykenevät äärimmäisiin tekoihin niin hyvässä kuin pahassa.

Tulevaisuusvisiossaan Puikkonen kuvaa yhteiskuntaa, jossa hyväosaiset pitävät huolen etuuksistaan fyysisin ja psyykkisin suojauksin. Fadumon Immi-tytär manipuloi Lontoossa uutisvirtaa vallanpitäjien laskuun sekoittamalla toden ja tarinoinnin rajat ja vastaa äitinsä huolestuneisiin kyselyihin arvoituksellisesti: "[Teen] rakenteita. Tapahtumien sarjoja: miten asiat saattais mennä, versioita siitä miten asiat saattais mennä.

Tosiasioiden sijaan Immi tehtailee unelmia.


PUIKKOSEN romaani on monella tavalla vaikuttava lukukokemus. Episodeissa on toki kiinnostavuudessaan ja koskettavuudessaan monenlaisia, mutta Puikkosen kieli ja tyyli mukautuvat terävästi ja uskottavasti eri tilanteisiin ja henkilöiden puhetapoihin.

Myös romaanin rakenneratkaisu ansaitsee kehunsa. Samalla kun episodit yhdessä maalaavat suurta kangasta Euroopan lähihistoriasta, ne piirtävät koskettavia kuvia pienten ihmisten yksityisistä elämistä ja yhteisistä kohtaloista. Erityisesti nautin Puikkosen tavasta yhdistää episodeja toisiinsa paitsi henkilöillä muillakin toistuvilla elementeillä.

Raja- ja unikuvasto on reilusti näkyvillä, ja samalla tavalla avainasemassa on vedenalaiseen maailmaan katsominen, toisaalle näkeminen, joka sekin alleviivaa romaanin kestoteemaa rajoista ja niiden ylityksistä.

Itse innostuin kirjan loppua kohden yhä enemmän romaanin tunnelisymboliikasta.

Alussa lainaamani tunnelinäky on kytköksissä paitsi Gdanskin mielenosoittajiin tietysti myös pakolaisuuteen, mutta tuli ja heijastukset vievät ajatukset lisäksi Platonin luolavertaukseen. Kun valon ja varjojen vaellus nousee esiin romaanin viimeissäkin episodissa, asiaa ei kannattane noin vain sivuuttaa.

Hyvä romaani pakottaa lukemaan itsensä uudestaan ja miettimään lisää tulkintamahdollisuuksia.



Kuva: Pertti Nisonen

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti