maanantai 28. marraskuuta 2016

28. marraskuuta 2016




Naisenkuvia 


Hanna Weseliuksen Alma! on raikas ja railakas esikoisromaani




Hanna Weselius: Alma! WSOY 2016. 210 s.



Kuvan nainen muistuttaa leivonnaista. Hameen lattiaa laahaava helma on kuin kermavaahtoa, hartiat on kuorrutettu pitsiapplikoidulla kankaalla, joka valuu lanteille kuin lämmin vaniljakastike, ja päässä on korkea musta hattu, muodoltaan kuohkea kuin marenkipursotus, mutta väriltään väärä, painava ja typerä. Musta hattu ei sovi asuun. Valkoinen marenkihattu sopisi, se olisi kuin kesäpäivän kruunaava ilmava suupala. Siinä voisi olla huipulla vielä joku syötävä kukka, ruusu tai orvokki.

Nainen vuonna 1909 otetussa valokuvassa on Alma Mahler ( 1879-1964), säveltäjä Gustav Mahlerin ja sittemmin myös arkkitehti Walter Gropiuksen ja kirjailija Franz Werfelin vaimo ja taidemaalari Oskar Kokoschkan rakastajatar.

Tämä nainen on keskiössä Hanna Weseliuksen (s.1972) romaanissa Alma!, joka vastikään sai Helsingin Sanomien tämän vuoden esikoiskirjapalkinnon.

Weseliuksen romaania on kuvattu rakenteeltaan rihmastomaiseksi, mutta älkää säikähtäkö. Juoniromaaniksi Alma! ei käänny vääntämälläkään, eikä sitä voi määritellä novellikokokoelmaksikaan. Kirjan kolme päähenkilöä pitävät "rihmaston" kuitenkin hyvin koossa ja kompaktina. Alma! vaatii keskittymistä mutta on virkistävän erilaista ja eloisaa luettavaa.


ALMA MAHLER oli Gustav Mahleria parikymmentä vuotta nuorempi. Avioliiton ehtona oli, että sävellystä opiskellut Alma luopuisi omasta urastaan ja keskittyisi kokonaan vaimon, äidin ja miehensä tukijan rooliin. Itsensä typistämisellä ja muiden miellyttämisellä oli arvatenkin seurauksensa Alma Mahlerin elämässä, ja juuri siitä Weseliuksen romaanissa kiivaillaan.

Alman nykyaikainen kanssasisar on kuvataiteilija ja kahden tyttären yksinhuoltajaäiti Aino. Modernina naisena hän uskaltaa jo toteuttaa taiteilijuuttaan, mutta hintansa on hänenkin "vapaudestaan" maksettava. Taloudellisten vaikeuksien lisäksi Ainon seurana ovat alituiset itsetunto-ongelmat. Kelpaanko naisena? Olenko tarpeeksi hyvän näköinen? Pädenkö äitinä? Olenko taiteilijana vain tuhertaja? Tuleva näyttely ahdistaa, ja tiedotusvälineistä päälle pakkaa vielä globaali hätä.

Raikkaaksi voimahahmoksi romaanissa nousee itsetietoinen, nimeämätön juristinainen, joka katsoo asiakseen pelastaa Alman ja Ainon ja muutkin heidän kaltaisensa itsensä kieltäjät ja väheksyjät.

Juristi hoitelee rakkauselämänsä siekailematta ja työtehtävänsä jämerästi eikä arkaile peitellä suuttumustaan, kun sellaiseen on aihetta. Villahuiveissaan ja suuressa tukassaan haahuileva Aino on hänen silmissään levällään kuin hanhiemon iloinen lipas ja säveltämisestä luopunut Alma kreemipyöryläinen  ja lehmä. Juristi toivoo, että sinä Alma kultaseni edes joskus käyttäytyisit kuin suuri sotapäällikkö. Säveltäisit, jumalauta, etkä järjestelisi Gustavin scherzoja ja allegroja.


ALISTETTUJA JA ALISTUNEITA naisia on romaanissa Alman ja Ainon lisäksi muitakin. On vieras, meikkaava tyttö raitiovaunussa ja elähtänyt yökerhotanssijatar. Välimerellä pienessä kalastajaveneessä huutaa apua synnyttävä nainen, ja Nigeriassa pelastamista odottaa suuri joukko siepattuja koulutyttöjä.

Weselius, valokuvataiteen opettaja ja tutkija, rakentaa vilkkaasti vaihtuvista kuvistaan varmoin ottein moniäänistä ja -väristä mosaiikkia naisen rooleista ja naisena olemisen vaikeuksista. Mutta vaikka romaanin lähtökohtana on sukupuolten välinen eriarvoisuus, teema laajenee yleispäteväksi samanvertaisuusvaatimukseksi.

Etäisyys ja tarkastelukulma määräävät, mitä silmä kulloinkin näkee. Kaunista, rumaa, pahaa, hyvää, valoa, pimeyttä?

Avaruudesta katsottuna maa näkyy  valotihentymistä koostuvana himertävänä pallona pimeydessä, mutta kun lähestytään maanpintaa valotihentymät alkavat saada ymmärrettäviä muotoja. Kaupungit hohtavat ja sädehtivät. Kaupungeista irtoaa teitä, joita katulamput ja autojen valot maalaavat valkoisiksi, keltaisiksi ja punaisiksi, ja ne kytkevät kaupungit toisiin kaupunkeihin, ja niistä muodostuu valoverkko kuin koru.

Näky (jonka voi ajatella myös Weseliuksen romaanitekniikan metaforaksi) on runollisen kaunis. Kuva kuitenkin muuttuu radikaalisti, kun laskeudutaan maan tasalle ja näkyviin tulevat ihmiset. Kun kertoja tarkentaa tomuisilla teillä, avolavoilla ja kiikkerissä veneissä matkaaviin pakolaisiin, lukijan haltioituminen vaihtuu järkytykseksi.


WESELIUKSEN KERRONTA on aiheiden painavuudesta huolimatta ihmeellisen keveää ja taipuisaa. Henkilöitä seurataan ja kommentoidaan vaeltelevan, kohteiltaan piilossa pysyttelevän tarkkailijan näkökulmasta. Tuossa junasta laiturille ilmestyy Aino. Hän näyttää jotenkin epäkeskolta. Painava laukku uppoutuu syvälle olkapäähän, ja iso huivi on pään ja hartioiden välillä möykkymäisesti.

Ainon henkilökuvaa Weselius rakentaa paljolti sisäisellä monologilla. Alman vaiheet esitetään häntä varjostavan ja itsekseen puhuttelevan juristin silmin ja suulla.

Minä seison varjoisassa puutarhassa ja näen kaiken. - - Luule sinä Alma nyt tapetoidussa huoneessasi mitä luulet. Mutta minä en tule päästämään Gustavia, sinun puuteroituihin hymykuoppiin hikisiä nakkisormiaan ruuvaavaa ukonkuvatustasi, helpolla.
Kuva: Carl Bergman

Rohkeudessaan ihailtava juristi on ehdottomuudessaan myös huvittava. Kiinnostavan hänestä tekee hänen kielenkäyttönsä.

Hän antaa samalla mitalla takaisin kaikille naisia puheillaan ja käytöksellään halventaville miehille mutta höykyttää myös nöyristeleviä naisia. Pelkäksi äreäksi naistyypiksi hän ei kuitenkaan kutistu, siitä pitää lopulta huolen hänen itseymmärryksensä ja suhteellisuudentajunsa.


ALMA! näyttää sekä sisällöllään että muodollaan, kuinka monisyistä, mutkikasta, arvaamatonta ja sattumanvaraista elämä on.

Juristi miettii: -- tässä ajassa jossa minä elän on hyvin vaikea nähdä mitään asioita kirkkaana puhumattakaan siitä että voisi julkisesti sanoa jonkin asian olevan jollain tavalla. - - Me nimittäin olemme kerran keksineet, että asiat eivät ole mustavalkoisia, emmekä saa enää sitä keksintöä tekemättämäksi millään.

Hanna Weseliuksen Alma! nousee vastakkainasetteluja ja yleistyksiä vastaan raikkaasti ja railakkaasti, mutta romaanissa on myös herkät hetkensä. Kuvat hämillisistä pakolaisista keskellä hankia iltapäivän paksussa hämärässä tai päiväkotilapsista neonkeltaisissa huomioliiveissä kulkemassa uimahalleihin ja eläinmuseoihin  kuin mittarimato pysäyttävät ja koskettavat.

Ainon ajatus, että me olemme vain rakkautta, ei taidakaan olla pelkkä banaliteetti.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti