torstai 15. syyskuuta 2016

15. syyskuuta 2016


Huumorilla mennään kovaa ja kauas


Mikko-Pekka Heikkinen ja Miika Nousiainen kirjoittavat vakavistakin asioista valloittavaa viihdettä


Mikko-Pekka Heikkinen: Poromafia. Johnny Kniga 2016. 382 s.
Miika Nousiainen: Juurihoito. Otava 2016. 334 s.


Mikko-Pekka Heikkisen uuden kirjan Poromafia takakansi mainostaa, että tarjolla on romaani perheestä.  Miika Nousiaisen romaanin Juurihoito luonnehdinnaksi sopisi hyvin romaani suvusta. Molemmille kirjailijoille uusin teos on neljäs.

Lapin kuvaajaksi profiloitunut Mikko-Pekka Heikkinen remeltää tällä kertaa Utsjoella, Suomen pohjoisimmassa kunnassa. Miika Nousiainen ottaa kyllä vauhtia Suomesta mutta päätyy lopulta toiselle puolelle maapalloa. Etniset vähemmistöt näyttävät olevan kummallekin miehelle sydämenasia.

Nimi jo paljastaa Heikkisen Poromafian lajityypin. Mafian maailmassa ja ehdoilla eletään, vaikka Utsjoella ollaan. Nousiaisen Juurihoito on nimenä monimerkityksisempi. Juuria hoidetaan suussa ja suvussa, mutta rakenteellisesti romaani on kuin road movie. Ei ihme, että Juurihoito on syntynyt yhtä aikaa luettavaksi ja näyttämölle. Sen ensi-ilta on Kansallisteatterissa marraskuussa.

Mutta hyvin luontuisi Poromafiankin gangsterielokuvaksi tai teatteriversioksi. Toivottavasti joku dramaturgi innostuu myös näistä, napapiirin takaisista sankareista.


POROMAFIASSA ottavat mittaa toisistaan vanha poromafioso Rouku joukkoineen ja moottorikelkkakerho Ahma Snowmobile Club johdossaan visionäärinen presidenttinsä Jouni-Sammeli Nelihanka eli Jyppyrä.

Hankalan klaanisodasta tekee se, että Jyppyrä on Roukun rakas esikoispoika, joka vastoin kaikkia odotuksia on hylännyt vanhan järjestyksen ja puuhaa nyt selkosille aivan uutta meininkiä. Se tietysti on isä-Roukun liiketoimia ajatellen pahimmanlaatuinen markkinahäiriö.

Tapansa mukaan Heikkinen panee jälleen vastakkain Lapin jukuripäät ja etelän herraväen, ja siitä syntyy monenlaista yhteenottoa ja välistävetoa. Eniten nautin kuitenkin isä-Roukun ja poika-Jyppyrän läpi romaanin jatkuvasta valtasodasta, jossa kumpikin panee viimeisen päälle parastaan toisensa nujertamiseksi.

Henkilöhahmot ovat komiikalle tyypilliseen tapaan vahvasti tyyliteltyjä, mutta Heikkisen huumorissa on aina pohjalla totta; Poromafian valtataistelun ja henkilöiden esikuvia voi jokainen löytää sekä ympäriltään että itsestään. Sankareidensa luonteenpiirteiden ohella Heikkinen nauraa makeasti mitä erilaisimmille nykyajan ilmiöille ja vempaimille eikä vähiten golfiin ja someen hurahtaneille.


Kuva: Juha Metso
YHTEISKUNTASATIIRIN ja railakkaan yhteisökuvauksen välissä on toki tarjolla herkkiäkin hetkiä. Sivutukea klaanisodan johtajat saavat vastakkaiselta sukupuolelta. Roukulla on vierellään vanha ja uskollinen "kurjenkanervansa" ja Jyppyrällä kierroksessa kurvikas Lynx-kuski.

Erityisen tunteellisia ovat isä-Roukun itsetutkiskelut isä-poika-suhteensa laadusta ja oikaisumahdollisuuksista. Jyppyrä ei nuoruuttaan ole yhtä pehmeä samanlaiseen itsereflektointiin, päinvastoin. Isänmurhahan on askel tiellä aikuisuuteen.

Humoristisen romaanin on tietysti päätyttävä onnellisesti. Silti Heikkinen osaa yllättää lukijansa vielä viime riveillä. Ei voi kuin ihastella hänen kekseliäisyyttään. Vaikka Poromafiassa on muutamat heikotkin hetkensä, pääsääntöisesti tarjolla on koparakaupalla mukavaa viihdettä ja huikeaa fantasiaa.


NOUSIAISEN hammaslääkäri- ja sukuromaanissa ei olla törmäyskurssilla, vaikka keskushenkilöt ovat kaikki kovin erilaisia.

Juurihoidossa nelikymppinen, vastikään eronnut copywriter Pekka hankkiutuu häntä kymmenisen vuotta vanhemman hammaslääkärin Eskon vastaanotolle. Kun Kirnuvaaroja ollaan kumpikin, Pekka alkaa kysellä Eskon sukujuurista. Käy ilmi, että tähän asti toisilleen vieraat miehet ovat saman oudosti kadonneen isän poikia.

Tarina etenee Pekan ja Eskon monologeina. Miehet päättävät lähteä isänsä jäljille, ja jäljitys laajenee laajenemistaan kuin vesirenkaat. Etappi etapilta kasvaa myös myös sukupuu.


JO ASETELMA sinänsä on koominen. Lisää huumoria tulee miesten erilaisuudesta ja kasvavan sisarusparven puhetapojen ja puheenaiheiden vaihtelusta. Naimattomaksi jääneen vaiteliaan Eskon pinttyneiden tapojen höyläämisestä Nousiainen kirjoittaa monta huvittavaa kohtausta, ja Pekan etätyöskentely tärkeän mainosprojektin kanssa käy sekin välillä vitsikkääksi.

Vauhdikasta etenemistä ja ohuesti perusteltuja äkkikäänteitä sitovat ja kannattelevat toistuvat hammashoitosessiot ja romaanin pääteemat.

Kuva: Katja Lösönen
Kun veljekset joutuvat jatkuvasti tekemisiin erilaisten etnisten ryhmien syrjinnän ja kaltoin kohtelun kanssa, ollaan jo globaalimaisemissa romaanin ytimen, identiteetin etsimisen ja löytämisen, käsittelyssä. Kuka olen? Keihin kuulun? Missä on kotini?

Isyys ja isänä olemisen haasteet ovat samaa teemarypästä. Ne ovat romaanissa esillä pitkin matkaa muutoinkin kuin kadonneen isän metsästämisessä, kun eroisä Pekka tilittää omaa isänä oloaan. Nousiainen tekeekin moneen kertaan selväksi, että lapset ovat aina, ärsyttävyydestään huolimatta, ehdottomasti  ihania ja rakastettavia. Lapset, perhe, suku - parasta maailmassa.

Juurihoito on Nousiaisen edellistä romaania Metsäjättiä huomattavasti viihteellisempi, mutta kieltämättä idea hammashoidon ja sukututkimuksen konkreetista risteytyksestä on mainio, enkä pane ollenkaan pahakseni lukea välillä tarinaa, joka suorastaan tihkuu hyvää tahtoa ja yhteisymmärrystä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti