sunnuntai 21. elokuuta 2016

22. elokuuta 2016




Kiittäen hyväksytty arkinen elämä 


Peter Sandström kirjoittaa perhesuhteista kipeästi ja lempeästi




Peter Sandström: Laudatur. Suom. Outi Menna. S&S 2016. 228 s.


Laudatur on Peter Sandströmin (s. 1963 Uudessakaarlepyyssä) kolmas proosateos. Hänen novellikokoelmansa Sinulle joka et ole täällä (2012) oli Runeberg-palkintoehdokkaana, ja romaani Valkea kuulas (2014) oli ehdolla Pohjoismaiden neuvoston palkinnolle ja sai Svenska litteratursällskapetin palkinnon. Myös Laudatur tulee keräämään kiitosta, niin taitava kirjoittaja ja ihmiselämän kuvaaja Sandström on.


ROMAANISSA käsitellään suuria kysymyksiä eli kirjallisuuden vakioteemoja rakkautta ja kuolemaa. Sandström nostaa ne esiin jo ensi riveillä:

Yhtenä syyskuisena iltana ajattelin isää ja sitä, että hän oli varmaan kaikesta huolimatta rakastanut äitiä. Hän oli tietenkin kuollut jo aikoja sitten, mutta kuulin yhä hänen äänensä ja naurunsa. 
   Vain kerran olin nähnyt hänen itkevän. Muistin hänen sanoneen silloin, että "jokaisen pitäisi ainakin kuolla onnellisena". Lausahdus oli mielestäni yhtä aikaa kulunut ja korkealentoinen; isällä ei ollut tapana puhua niin.


ULKOISESTI romaanissa ei tapahdu paljoakaan. Eletään syyskuista viikonloppua kaksituhattaneljätoista. (Jostain syystä Sandström kirjoittaa kaikki numerot kirjaimin.) Päähenkilö-kertoja, jälleen nimeään myöten Sandströmin oloinen toimittaja ja runoilija, kuljeskelee Åbo Akademin liepeillä jäjittämässä vaimoaan. Vaimo, "Seepraksi" kutsuttu, tekee tieteellistä uraa ja käy kotona lähinnä pesettämässä pyykkejään. Myös lapsistaan, joihin mies törmää kaupungilla, hän tuntee etääntyneensä.

Samana päivänä kertoja pistäytyy vielä entisen työnantajansa, omalaatuisen dosentti Tulijärven luona ja saa tältä lahjaksi Gösta Ågrenin runokokoelman Tääl. Kertoja miettii Tulijärven yksinäisyyttä ja kuvittelee hänen asuntonsa hiljaisuuden rikkovia ääniä. Hän yhdistää ne isänsä vaitonaisuuteen ja alkaa ymmärtää aivan uudella tavalla tapahtumia, joiden muisteleminen on muodostanut romaaniin alusta alkaen toisen, takaumien tason.

Siinä eletään elokuuta tuhatyhdeksänsataakahdeksankymmentäkahdeksan. Kertoja on juuri vapautunut siviilipalveluksesta ja tulee käymään vanhempiensa luona vanhassa kotikaupungissaan Uudessakaarlepyyssä, ennen kuin matkustaa Turkuun uuteen työpaikkaansa.

Yllättäen nuori mies joutuu todistamaan erikoista vanhempiensa välistä yhteenottoa, rajua ja poikkeuksellista siksi, että vanhempien suhde on hänestä näyttänyt hyvin harmoniselta.

Episodi johtaa siihen, että juuri eläkkeelle jäämässä oleva puutarhuri-isä pyytää pojan mukaansa ja lähtee päivän kestävälle kummalliselle road movielle vanhalla Taunuksellaan. Realistisena edenneen romaanin tunnelma kääntyy mystiseksi ja kohtaukset absurdeiksi.Tapahtumat sekä pelottavat että naurattavat mutta tarjoavat lopulta seesteisen jälkitilan.


YKSI ISÄN OPETUKSISTA kuuluu: onni on sellainen että  se ei näyttäydy usein, mutta jossain se aina lymyää. Tuota lymyävää onnea romaanissa tavoittelevat sekä isä että poika.

Sandström kirjoittaa tavallisista ihmisistä, heidän ristiriidoistaan, unelmistaan ja särkyneistä toiveistaan ymmärtäen ja lämpimästi. Laudaturin henkilöt ovat hämmentyneitä ja käyttäytyvät myös naurettavasti, mutta kirjailija kohtelee heitä suurella hellyydellä.

On asioita, joita on jätetty käsittelemättä, painettu villaisella, uskottu vaikenemalla unohtuviksi. On tunteita, joiden ymmärtäminen ja hallitseminen eivät sitkeistä yrityksistä huolimatta onnistu, ja tekoja, jotka vaativat tulla tehdyiksi, jotta elämä asettuisi taas uomilleen, uusille tai entisille. Useimmiten entisille.

Samoin kuin Valkeassa kuulaassa nytkin jossain taustalla on sotakokemusten painolasti, joka periytyy periytymistään. Kertoja ajattelee poikaansa, kuinka hänkin oli perinyt oman osansa miehiltä, joista hänellä ei koskaan olisi minkäänlaista muistikuvaa, se oli kuin kaiku kauhuista joita ei voinut kuvitella mutta jotka silti kulkeutuivat eittämättä eteenpäin.

Kertojan tulkinnat tapahtumista ovat Sandströmin kertomataiteelle tyypilliseen tapaan mahdollisia mutta eivät välttämättä oikeita. Ne ovat yrityksiä ymmärtää toisia ja itseä ja ihmisten välisiä suhteita, pikemmin kysymyksiä kuin vastauksia.

On nautinto lukea isän ja pojan yhdessäolosta, toistensa erilaisuuden hyväksymisestä ja vähäeleisestä kiintymyksestä. Hienoimmillaan se näkyy esimerkiksi kohtauksessa, jossa isä antaa päältään mustan pikkutakkinsa sellaista vailla olevalle pojalleen.

   No, haluatko sen?
   Näin hänestä, että kysymykseen oli vain yksi mahdollinen vastaus. Yskäisin käteeni. Haluan, sanoin. Tämä on hyvä.
   Isä nyökkäsi. Selvä, hän sanoi, ota se sitten. Mutta tiedä, ettei ole olemassa mitään niin surullista kuin vaate, joka on aiemmin ollut jonkun muun. Se kantaa mukanaan sanoja ja tarinoita, joiden ei pitäisi kulkeutua eteenpäin.
  Sehän on pelkkä takki, sanoin. Nimenomaan, isä sanoi.


SYMBOLIIKKAA romaanissa on runsaasti, mutta se ei missään näytä päälleliimatulta. Se kuuluu Sandströmin aukkoiseen, monitulkintaiseen, pohdiskelevaan ja vihjailevaan kerrontatapaan.

Romaanin kaunis, harkittu kieli pakottaa lukemaan kirjaa hitaasti ja lukemaansa miettien.Toisaalta Sandström tarjoaa lyhyitä lauseita, arkisia havaintoja ja vuorosanoja, näyttämöitä ja kohtauksia. Välillä taas virkkeet kasvavat pitkiksi ajatusketjuiksi ja elämänkulun pohdinnoiksi. Kiitokset myös suomentaja Outi Mennalle.

Raskas tai pessimistinen Laudatur ei ole missään vaiheessa. Melankolinen se kyllä on, mutta myös hauska. Ja kaunis ja viisas samalla tapaa kuin Göstä Ågrenin runokoelma Tääl, jonka Sandström nostaa romaanissaan esiin vielä toisenkin kerran.

Vanhemman uusikaarlepyyläisen runous on Sandströmille selvästi tärkeää. Lukemalla Laudaturin jälkeen tai ohella Ågrenin kokoelmaa kirjailijoiden sielunveljeydestä vakuuttuu entisestään. Suosittelen lämpimästi molempia vaikuttavia teoksia.


Kuva: Robert Seger








Ei kommentteja:

Lähetä kommentti