perjantai 7. lokakuuta 2016

7. lokakuuta 2016



Inkeriläisten vaiheita tervolaisittain



Jari Tervo: Matriarkka. Otava 2016. 448 s.


Aamu Karitsantytär syntyi vaiti ja silmät auki. Näin Jari Tervo aloittaa romaaninsa Inkerin kansan kovasta kohtalosta.

Lapsenpäästäjä Loviisa Skotti olisi lähettänyt kummallisen vastasyntyneen Simpukan kylän Vellikoukun talosta mieluummin yhtä kyytiä hautuumaan multiin, mutta isä-Karitsalle ja äiti-Ihmiselle tytär oli rakas ja viisas syntymästään saakka, vaikka puhkesikin puhumaan vasta kuusivuotiaana.

Matriarkka-romaanin tapahtumat kulkevat nimihenkilön syntymän ja kuoleman välin pääosin kahden henkilön tallentamina.

Irina Leivonen, avioliiton kautta Jaroslavista Helsinkiin päätynyt tuleva esikoiskirjailija ja Aamu Karitsantyttären tyttärentytär,  kirjoittaa Aamusta elämäkertaa ja siinä samalla kertomusta inkeriläissukunsa vaiheista. Jalmari Havu, sotilaspastori, joka kulki Inkerissä lievittämässä sielullista hätää ja taivutteli heimoveljiään lähtemään Suomeen ennen kuin lähteä oli pakko, kirjoittaa kirjeitä Sointu-vaimolleen ja täydentää Irina Leivosen käsikirjoitusta veljeskansalaisen näkökulmasta.

Kun kuva inkeriläisten mutkittelevasta kohtalosta saa vielä lisävaloa ulkopuolisen kertojan osuuksista, muistakin kirjeistä ja erinäisistä nettiteksteistä ja -linkeistä, lienee selvä, että Matriarkkaa on syytä lukea virkeänä pysyäkseen runsaana rönsyävän sukuhistorian matkassa. Suuri henkilömäärä lisää vaikeusastetta, mutta erikoiset henkilönimet ja -kuvat tarjoavat tarttumapintaa.

Tervo itse nostaa karnevalistisen romaaninsa ylenpalttisuuden esille Irinansa avulla:

Tohtori neuvoi Irinaa ennen käsikirjoituksen julkaisua karsimaan henkilöitä ja yksinkertaistamaan juonta. Muuten lukija joutuisi tekemään muistiinpanoja ja piirtelemään laatikoita kymmenille, ellei sadoille henkilöhahmoille. Laatikosta toiseen lentelisi sukulaisuussuhteita merkitseviä nuolia. Se näyttäisi Pentagonin organisaatiokaavion parodialta.

Autonomiset taiteilijat  Tervo ja Irina torjuvat kuitenkin kaikenlaisen tohtoroinnin ja kirjoittavat niin kuin haluavat. - En pane vastaan asiansa taitaville.


YHTÄ PITELEMÄTÖN Tervo on keksiäisyydessään ja verbaalisuudessaan, eikä hänen sanataituruutensa herpaannu koko paksun romaanin mittaan juuri hetkeksikään. Osuvaa omatekoista ja vieraalta lainattua sanaa tulee solkenaan, joskus sivunpituisina luetteloina, joskus napakkana paradoksiin päättyvänä lausesilppuna ja  sitten taas verrattoman osivina vertauksina. Välistä Tervon sanailu on toki myös tyhjänpäiväistä ja räävitöntäkin, mutta en nipota.

Teksti elää kuvina ja kohtauksina, jotka vuoroin tai yhtä aikaa naurattavat ja kauhistuttavat. Kummallisen ja koomisen kyljessä kulkevat pitkin romaania kärsimys ja kauheudet. Sadunomaisuus ja naturalistinen todenkuvaus ovat kiinni toisissaan kuin siiamilaiset kaksoset. Satiiri ei ole aina hauskaa, mutta Tervon satiiri on sellaista ärhäkkäimmilläänkin.

Ja sitä paitsi se kohdistuu kaikkiin ja kaikkeen eteen tulevaan: inkeriläisiin, suomalaisiin, saksalaisiin, venäläisiin, vatjalaisiin ja samojedeihin, miehiin ja naisiin, heteroihin ja homoihin, oppineisiin ja oppimattomiin, oikea- ja vääräuskoisiin, pippeihin ja pappeihin. Parhaimmatkin Tervon ihmisistä lankeavat pahuuteen tai ilkeyteen sopivan tilaisuuden tai kovan paikan tullen.

Tervo kuitenkin jakaa auliisti myös sympatiaansa niin  monenkirjavalle matriarkaatilleen kuin muillekin mieron tielle joutuneille. Vauhtia inkeriläisten korpivaellukselle otetaan perinteestä ja historiasta aina Pontus De la Gardieta myöten. Varsinainen tapahtumajuoni kulkee pakkokollektivisoinnista Stalinin vainoihin, Siperiaan ja takaisin, saksalaismiehitykseen ja evakkomatkalle Suomeen, pakkopalautukseen ja jälleen Suomeen, nyt paluumuuttajana. Joku simpukkalaisista kärsii piiritetyssä Leningradissa, jotta sekin kärsimystie tulisi tarvotuksi.

Kun loppujen lopuksi päädytään nykyaikaan, esiin nousevat myös tämän päivän pakolais- ja ihmisoikeustilanne niin Suomessa kuin Venäjällä. Kritiikki on kirpeää. Tilaa saa mm. humoristinen putinilainen kohutohtori ja "ihmisoikeusaktivisti", jolle Venäjä on uudestisyntynyt nuori härkä, jonka sieraimista purkautuu suihkumoottoreiden jylinä, ja jonka mielestä elämme ainutlaatuista hetkeä, jota tullaan historiankirjoissa kutsumaan venäläiseksi renessanssiksi.


ON PAKKO IHAILLA notkeutta, jolla Tervo pitelee romaaninsa juonilankoja hyppysissään ja solmii ne lopulta sutjakasti yhteen.

Oman ajoittaisen eksyilyni pääsyy lienee simpukkalaisten vastustamattomassa originelliudessa. Rusko Karitsanpoika, Armo Mooseksenpoika, rakkauslatinan keksijä Ilmari Tynni, Ljubov Lebed (ent. Loviisa Skotti), opettaja Juho Jänis ja monet muut saavat vuorollaan ja tämän tästä niin tehokkaan tervokäsittelyn, että heidän kanssaan unohtuu helposti hengailemaan, kun jo pitäisi olle menossa ihan toisaalla.

Tässä nämä minun ihmiset nyt ovat. Tervo voisi hyvinkin lainata Aamun sanoja puoli kilometriä pitkästä evakkojonosta. Tässä ovat nämä vaihtuvien vallanpitäjien ja sodan tallomat ja hävitystä pakenevat ihmiset ennen - ja nyt. Arveluttavia? Vieroksuttavia? Ei-toivottuja? Palautettavia?

Matriarkka voipi hyvinkin olla Tervon tähänastisista romaaneista paras.


Kuva: Pekka Holmström




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti