tiistai 1. marraskuuta 2016

1. marraskuuta 2016


Pohjanlahden tuolla puolen...


Antti Tuurin siirtolaisromaanissa nuori mies etsii onneaan tangon tahdissa



Antti Tuuri: Tangopojat. Otava 2016. 317 s.


- Hurma oli sitten siinä, Kamppila sanoi. Minä en sanonut mitään, katsoin Elinaan. Se väitti, ettei välittänyt, ja uskoi että voisimme aivan hyvin jatkaa ilman häntä: löytäisimme varmasti uuden solistin niistä tytöistä, joille Kamppila oli luvannut laulajan paikan näiden kahden vuoden aikana, jotka olimme kulkeneet maakunnassa soittamassa.

Antti Tuurin Tangopojissa mennään heti suoraan asiaan. Pieni pohjalainen tanssiorkesteri Hurma hajoaa, kun sen solistin ja hanuristin rakkaus ryppyilee. Kun Elina häipyy lapsineen Ruotsiin, minäkertojalle Saulille tulee hätä saada hänet takaisin. Työntöä länsinaapuriin tulee Suomen surkeasta työtilanteesta.


TANGOPOJAT sijoittuu vuoteen 1966. Suomessa maaseutu tyhjenee, ja Ruotsi houkuttelee juuriltaan reväistyjä Suomi-äidin lapsia paremman elämän lupauksillaan. Sauli ja hänen trumpetistikaverinsa Harju tarttuvat Vaasaan tulleen värvärin tarjoukseen ja pestautuvat Volvon tehtaalle Skövdeen.

Nuoret soittotaitoiset miehet saavat kohta kiinnityksen göteborgilaiseen Tangopojat-orkesteriin ja kiertävät viikonloppujaan keikkamatkoilla Suomi-seurojen tanssilavoilla. Samalla kertoja tekee parhaansa päästäkseen tietymättömiin joutuneen Elinansa jäljille.

Elinan etsintäprojekti on Tangopoikien ainoa selvä juoni, ja sekin heikoissa kantimissa. Silti romaania lukee ahneesti ja nauttien.

Yksi syy lienee se, että jokaisen lähipiiristä löytyy - ainakin Pohjanmaalta ja Lapista - ihmisiä, jotka ovat lähteneet 1960-1970-luvuilla Ruotsin-siirtolaisiksi. Tuurin romaani nostaa elävästi pintaan noiden tuttujen ihmisten elämänvaiheet ja heidän kertomansa tarinat ja anekdootit, olot ja kohtelun Göteborgissa, Boråsissa, Sundbybergissä, Örebrossa...


MUTTA TUURIN ROMAANI ei ole hetkeäkään synkkä. Unohtakaa siis kaikki se surkeus, mitä olette lukeneet vaikkapa Asko Sahlbergin ja Susanna Alakosken romaaneista! Tuurin finnjävelit pärjäävät vastuksista huolimatta, ovat kovia työmiehiä, lankeavat kyllä silloin tällöin mutta pitävät itsensä ihmisinä ankeissakin oloissa.

Ja laukovat lakonisia kommenttejaan taituruudella, jolle voi vain aplodeerata!

Tuuri tekee tavallisuudesta kiinnostavaa ja arjesta juhlaa, luonnehtii Jukka Kemppinen Tangopoikia blogikirjoituksessaan ja kiinnittää huomiota Tuurin tapaan jättää enemmän sanomatta kuin sanoa. Siinä jälleen yksi keino lukijan koukuttamiseksi.

Henkilöistä raottuu kyllä vähitellen yhtä ja toista mutta ei mitään merkillistä - eikä mitään tarpeetonta. Tapahtumat kuvataan ilman suuria eleitä ja erityistä dramatiikkaa. Aitous ja toden tuntu syntyvät sinne tänne ripotelluista, lähes huomaamatta ohittuvista detaljeista.

Tunteet ja tunnelmat ovat romaanissa vahvasti aistittavat. Tuurin 22-vuotias päähenkilö uhkuu ulospäin nuoren miehen loukattua itsetuntoa ja tinkimätöntä päättäväisyyttä, mutta haaveissaan hän on humoristinen romantikko.

Kun tulisin Elinan ovelle, harjaisin sormillani viikseni ja sukisin tukkaani. Sitten soittaisin ovikelloa ja kuulisin Elinan askeleet, se avaisi oven, hämmästyisi ja juoksisi syliini. Pieni Kaija olisi Elinan takana, tuntisi minut heti, huutaisi ilosta ja juoksisi kiinni jalkoihini.


KERTOJAN KUVITELMAT ovat yksi siivu Tangopoikiin oleellisesti liittyvää unelmointia. Kun kertoja unelmoi Elinastaan, joku toinen haaveilee Laila Kinnusesta tai Volvo Amazonista. Kaikki unelmoivat jonkin sortin menestyksestä ja rikastumisesta, johon Ruotsi antaa mahdollisuudet. Samalla he kuitenkin ikävöivät takaisin vanhaan kotimaahansa.

Nostalginen kliimaksi löytyy suomalaisseurojan tanssilavoilta, kun sakean ilman halkaisevat haikean tangon ensi tahdit ja kesäilta vielä maksimoi herkistymisen:

Södertäljessä joku mies oli tullut kertomaan meille, miltä siitä oli tuntunut, kun se oli tullut tanssipaikalle: ilta-aurinko oli vielä ollut korkealla, oli ollut lämmintä ja aivan tyyntä, ja hän oli kuullut, kuinka tanssipaikalla soitettiin jo haitarilla tangoa. Hänet oli vallannut niin hyvä mieli, että hänen oli ollut pakko pysähtyä vähän matkan päähän tanssipaikasta ja toivoa, että päästä repeäisi verisuoni ja hänelle jäisi pysyvästi tämä tunne: hän oli suomalainen ja oikeastaan enemmänkin suomalainen kuin ne, jotka olivat jääneet kotimaahan.

Sanomattakin on selvää, että Suomi-ikäväisille tangoista ylitse muiden oli Unto Monosen Satumaa, Suomen kansallistango. Sen tahdissa raavaskin mies sai häpeilemättä purkaa kotimaankaipuutaan.


TUURIN SIIRTOLAISIA sympatiseeraa koko sydämestään. Myös romaanin mutkattomat ihmissuhteet viehättävät.

Vaikka henkilöt vinoilevat toisilleen myötäänsä, siinä ei ole mitään pahantahtoista. He välittävät toisistaan, tarjoavat auliisti apuaan ja puhaltavat samaan hiileen, oli kyse yhteisistä tai yksityisistä pyrkimyksistä. He ymmärtävät, että vieraassa maassa suomalaisen paras kaveri on toinen suomalainen.

Eivätkä suhteet Suomeen jääneisiin sukulaisiinkaan pahemmin kangertele. Kertoja kohtelee nuorta velipuoltaan lämpimän isällisesti, ja veljesten avulla Tuuri rakentaa romaaniinsa mukavan, aurinkoisen lopun.

Tangopojat on Tuurin Äitini suku -romaanisarjan itsenäinen osa, mutta kyllä näistä veljeksistä lukisi mieluusti vielä lisää.

Kuva: Jouni Harala

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti