Percival Everett: James
Huckleberry Finniä huikeana uustulkintana
Percival Everett: James (James, 2024). Suom. Antero Tiittula. Gummerus 2026. 334 s.
Nuo valkoiset pojat, Huck ja Tom, vaanivat minua. Heillä oli aina meneillään jonkinlainen leikki, jossa minä olin joko roisto tai saalis, mutta takuuvarmasti heidän armoillaan. - - On aina kannattavaa antaa valkoisille, mitä he tahtovat, joten astuin pihan puolelle ja huudahdin pimeyteen: "Ketäs siel pimeessä tollee?"
Yhdysvaltalaisen Percival Everettin (s. 1956) palkintoja kerännyt romaani James on uudelleentulkinta Mark Twainin (1835-1910) klassikosta Huckleberry Finnin seikkailut. Romaani alkaa samasta kohtauksesta kuin alkuperäisteos ja seuraileekin sitä pääosin. Näkökulma on kuitenkin uusi, kun kertojana toimii neiti Watsonin musta orja Jim.
Huckleberrynsä lukenut muistaa kyllä, että Huck on vasta murrosikäinen poika ja Jim jo aikuinen ja perheellinen, mutta niin vain nuo kaksi ovat ystävystyneet. Kun Huck pakenee väkivaltaista isäänsä ja Jim joutumistaan jälleen kauppatavaraksi ja eroon perheestään, kaksikko kohtaa tutulla saarella, ja kohta Missourin Hannibal (Mark Twainin lapsuusmiljöö!) jää taakse ja yhdessä matkataan Missisippiä alaspäin.
Huckleberry Finnin seikkailut on perinteisesti luokiteltu poikakirjaksi, joissa tärkeitä ovat vauhti ja vaaralliset tilanteet, ja samassa hengessä kulkee ulkoisesti myös Everettin James. Twain ei kuitenkaan kirjoittanut orjuuden ja rotuerottelun vastaista romaaniaan vain nuorisoa ajatellen, ja vielä vähemmän niin tekee 140 vuotta myöhemmin Percival Everett.
Muutos onkin melkoinen, kun valkoisen pojan ihmettelyn sijasta orjuutta ja rasismia lähestytään mustan miehen henkilökohtaisena kokemuksena. Jimille Missisippijoki ei ole seikkailu. Orjan ainoa päämäärä on saada vapautensa ja ostaa vapaaksi myös perheensä.
ROMAANI TOIMII HYVIN ITSENÄÄNKIN, mutta lukukokemus rikastuu vaikka vain pikaisesta Huck Finn -kertauksesta/ -tutustelusta. Kirjan useista suomennoksista tunnetuin lienee Jarkko Laineen Turun murretta hyödyntävä käännös. Uusin on Juhani Lindholmin yleispuhekielen rekistereihin nojaava suomennos.
On makuasia, mitä puheenparsia pitää repliikkeihin sopivimpina. Oleelisinta on, että henkilöiden kielenkäytöllä on romaanissa perustavanlaatuinen merkitys puhujien aseman ja valtasuhteiden tulkkina. Jamesin suomentajan Antero Tiittulan ratkaisut toimivat minusta pienen totuttelun jälkeen oikein hyvin:
Huck nauroi. "Mitä taikauskomuksia sää tiiät, Jim?" // "Älä kävel tikkaitte ali. Sen mä tietä. Mut en usko." // "Eli sää kävelisit tikkaitten alitte?" // "Juuen. Ei o turvallist kävel tikkaitte ali, mut ei se huono onnee o. Mustat kissat o muka pahoi. Valkoset kissat kelpa, mustat kissat pahoi."
Näyte on paljastava. Keskenään orjat käyttävät tavallista puhekieltä, mutta kun valkoisia on paikalla, he puhuvat alkeellista "orjaa" ja esittävät tyhmää. Orjan on annettava valkoisten olla kaikessa ylivoimaisia, muutoin hänen käy huonosti. Henkilökohtaiset mielipiteensä ja kyvykkyytensä orja voi tuoda esiin vain piilotetusti ja omiensa joukossa.
Jo alussa käy ilmi, että Jim on valkoisten tietämättä kaikkea muuta kuin taikauskoinen "villi". Hän on nokkela ja älykäs, luku- ja kirjoitustaitoinen mies, joka vapaahetkinään jakaa oppejaan paitsi omille myös yhteisönsä lapsille.
Niinpä jännitettä romaanissa eivät ylläpidä vain kaksikon kohtaamat ulkoiset vaaratilanteet vaan paljolti se, kuinka pitkään Jim pystyy esittämään myös Huckille oppimattoman rooliaan. Koomisia tilanteita ja hupaisia selittelyn paikkoja syntyy tavan takaa, kun Jim lipsauttelee mm. unissaan tai kuumehoureissaan sellaisia valkoisten korville hämmentäviä sanoja kuin Voltaire, Raynal ja hierarkia.
JAMESIN RAKENNE JA JUONI ovat alkuteosta seuraten yksinkertaiset. Matkakertomusten tapaan kaverukset kohtaavat pakomatkallaan arvaattomia tilanteita ja monenmoisia ihmisiä ja ihmisryhmiä. Syy- ja seuraussuhteet joustavat, ja henkilöt ovat karikatyyrejä, mutta kyseessähän on veijariromaani.
Sellaiseen kuuluvaa liioittelua, hullunkurisia kohtauksia ja tyhmiä valkoisia löytyy runsaasti, vaikka Everett hyödyntää pohjatekstiään reippaasti valikoiden. Näkyvään rooliin nousevat mm. Ranskan kuninkaaksi ja Bridgewaterin herttuaksi esittäytyvät valkoiset huiputtajat ja herätyskokouksia masinoiva huijarisaarnaaja.
"Ihmiset o sillai hassuja. Ottaa ne valheet mitkä haluu ja heittä pois totuuet mitkä pelotta niit", mietiskelee Jim herätyskokouksen tapahtumia ja ihmisten herkkäuskoisuutta, ja samantyylistä vinoilua löytyy romaanista runsaasti.
Kuningas ja Herttua ovat avoimesti rasisteja, rahanahneita, juonikkaita ja julmia, mutta romaanissa on myös valkoisia, jotka verhoavat sortonsa näennäiseen hyväntahtoisuuteen. Sellainen on mm. mustia halventavaa viihderyhmää johtava Daniel Emmett. Hän ostaa hyvä-äänisen Jimin minstrel-ryhmänsä muka valkoiseksi mutta mustaa esittäväksi laulajaksi ja lupaa hänelle jalomielisesti jopa vaatimatonta palkkaa, jolla Jimin on aikaa myöten määrä hyvittää ostohintansa.
"Mielestäni dollari päivässä kuulostaisi reilulta, eikö sinustakin? Dollari päivässä on kunnon palkka, varsinkin jos et ole koskaan ennen saanut palkkaa." // "Okse se mitä tenori yleesä saa?" // "Neekeritenori, kyllä. Mielestäni se on kunnon palkka." - - // Okse nii, et herra teke eron omistusorjuuen ja velkaorjuuen välil?"
ROMAANIN PISTELIÄSTÄ DIALOGIA on nautinto lukea, eikä lukijalla ole vaikeuksia löytää Everettin satiirin kohteita myös ympäriltään.
Orjayhteiskunnassa kaikki salailevat ja pelkäävät, sortajat ja sorretut. Ihmiset epäilevät ja pettävät toisiaan, valehtelevat ja näyttelevät. Jim tekee niin pysyäkseen hengissä, valkoiset pysyäkseen vallassa. Kieli on väline hämätä ja hallita oppimattomia, eikä asetelma muutu, ennen kuin alistettu väestö pääsee käsiksi tietoon.
Valkoisten näkökulmasta luku- ja kirjoitustaito ovat sorrettujen käytössä tuliasettakin vaarallisempia. Kun tuomari Thatcherin kirjastosta salaa oppinsa hankkinut Jim paljastaa todellisen luontonsa, hyväntahtoisena ja oikeamielisenä esiintynyt tuomari muuttuu kuin taikaiskusta rasistiksi ja karjuu: "Aion katsoa, että sinä kuolet, neekeri."
Päätöstapahtumat Everett muuntelee oman romaaninsa painopisteiden mukaan. Hirvittävää väkivaltaa on tarinassa pitkin matkaa, mutta loppua kohden se vielä voimistuu ja lisääntyy, kun vapaustaistelu ei olekaan enää vain Jimin henkilökohtainen projekti vaan laajenee orjuutettujen yhteiseksi tehtäväksi.
Jimin käyttäytymisen muuttuminen yllättää, mutta muutos on toteutettu todella taidokkaasti. Everettin käsittelyssä jokimatka on peruuttamaton käännekohta Jimin elämässä, ja joelta palaa Hannibaliin nimeään myöten toinen ihminen.
Kohteluunsa alistunut, näkymättömissä pysytellyt sopeutuja, neekeri Jim, on nyt määrätietoinen ja aktiivinen oman elämänsä subjekti, James. Pelkkä James. Hän on vastarintataistelija, joka ei kaihda käyttää tarvittaessa raakaa fyysistäkään väkivaltaa.
ROMAANINSA LOPUN EVERETT jättää viisaasti avoimeksi, mutta kävi miten kävi, ystävänsä Huckin tavoin James on saanut oman romaaninsa - oikeastaan kaksikin.
On nimittäin niin, että romaanin johtomotiiveja eivät ole vain kirjat vaan myös varkain hankitut lyijykynän pätkä ja muistikirja. Kynännysällään James ryhtyy järjestämään ajatuksiaan ja tallentamaan tarinaansa paperille, ts. kirjoittamaan itsekin romaania itsestään. Kynälläni kirjoitin itseni olevaksi, hän perustelee kirjoittamisensa tarkoitusta, enkä enää erota, onko selitys Jamesin vai Percival Everettin.
Tyytyväisenä lukijana ajattelen, että tuohon lauseeseen tiivistyy kirjallisuuden tehtävä yleisemminkin. Se on olevaksi ja todeksi tekemistä ja onnistuessaan juuri niin huikeaa, kirpeää ja monisyistä kuin Percival Everettin James.
![]() |
| Percival Everett. Kuva: Michale Avedon |


Kommentit
Lähetä kommentti