Tara Menon: Upoksissa

 

 "Täällä on vieläkin niin kaunista." 

Tara Menon: Upoksissa (Under Water, 2026). Suom. Kaisa Kattelus. Siltala 2026. 224 s.

Sen päivän jälkeisenä päivänä kuulin jonkun naisen sanovan rannalla: "Täällä on vieläkin niin kaunista," Hän kuulosti hämmentyneeltä, ja minä ymmärsin häntä. Taivas oli taas sininen, aurinko paistoi kirkkaana.

Intiassa syntyneen ja nykyisin Harwardin yliopistossa työskentelevän Tara Menonin  esikoisromaani Upoksissa kertoo Thaimaan Phuketissa tapaninpäivänä 2024 tapahtuneesta tsunamista ja sen seurauksista päähenkilö-kertojan elämässä. Aiheestaan huolimatta romaani ei kuitenkaan ole ns. katastrofitarina.

Jo takakansiteksti paljastaa, että kysymys on menetyksistä ja surusta. Upoksissa on siis pikemmin trauma- ja surutyökertomus ja samalla eräänlainen varoitustarina siitä, mitä luonnossa ja ilmastossa on tapahtumassa. Lainaan edelleen romaania:

Sinä kesänä, kun Arielle ja minä olimme 14-vuotiaita, näimme ensimmäisen kerran korallien haalistumisen. Kolmen kuukauden ajan seurasimme päivästä toiseen, miten ne vaalenivat silmiemme edessä. Oli kuin olisi katsonut Techniclor-elokuvan muuttumista mustavalkoiseksi.

Tsunami oli järkyttävä spektaakkeli. Ilmastonmuutos on arkinen, hiipivä tuho ja jää siksi helposti noteeraamatta. Myös romaania lukiessa käy herkästi niin, että tarinan vahva ekologinen sanoma jää sivummalle. Kannattaa siis olla tarkkana.

KAHDELLA AIKATASOLLA ETENEVÄN ROMAANIN minäkertoja Marissa on kuusivuotias newyorkilaistyttö, kun hänen äitinsä kuolee liikenneonnettomuudessa. Marissan molemmat vanhemmat ovat meribiologeja, ja surun murtama isä päättää jatkaa vaimonsa tutkimustyötä. Isä muuttaa tyttärineen Thaimaan Phuketiin Andamaanienmerellä sijaitsevalle vaatimattomalle tutkimusasemalle ja jää saarelle lopulta pysyvästi.

Koulunsa aloittava Marissa saa Phuketissa ystäväkseen rikkaan hotellinomistajapariskunnan tyttären Ariellen, ja kohta ystävykset jo asuvat koulupäivinä hotellilla. Kaikki vapaa-ajat he kuitenkin viettävät saarella ja paljolti vedessä.

Luonteiltaan tytöt ovat hyvinkin erilaisia, mutta heitä yhdistävät kummankin perhekohtaiset vaikeudet, ja se tekee heidän ystävyydestään tavallista pitävämmän. Saaren metsä ja erityisesti meri ovat molemmille maailma, jossa he ovat huolettomia, vapaita ja onnellisia. 

Tara Menonin kuvaukset tyttöjen sukellusseikkailuista tarjoavat paratiisillisia näkymiä pinnanalaisesta elämästä. Erityistä huomiota saavat kuusi majesteettista paholaisrauskua, joiden valtava koko ja tyylikäs lipuminen saavat lukijankin haltioihinsa.

Kun tsunami tuhoaa jo lähelle aikuisuutta ehtineiden tyttöjen monivuotisen symbioosin, Marissa pakenee suruaan takaisin New Yorkiin, mutta katastrofi ei päästä häntä otteestaan. Romaanin toisella aikatasolla kahdeksan vuotta tsunamin jälkeen New Yorkin valmistautuessa vastaanottamaan hurrikaani Sandya Marissa joutuu jälleen silmätysten traumansa kanssa. Voisiko upoksista päästä vielä jotenkin pinnalle?

ROMAANIN KESKEINEN TEMATIIKKA kietoutuu menetyksiin ja niiden käsittelyyn. Surua koetaan mutta myös analysoidaan romaanissa jopa siinä määrin, että analyysin intensiteettiin verraten surun tunnekuvaus vaikuttaa melkein niukalta.

Siihen löytyy romaanista kuitenkin selitys. Aikuinen, ajelehtivaa elämää viettävä Marissa etsii tukea ja  apua suruunsa mm. kirjallisuudesta mutta yleensä pettyy. Kielessämme ei ole sijaa ystävien suremiselle tai ystävien rakastamiselle. Kieltä runtelee rakastavaisten rakkaus ja menettäminen.

Sen sijaan tsunamin ja sen välitönten seurausten kuvauksissa on järkyttävää väkevyyttä. Luonnonilmiön arvaamattomuuden ja ihmisten ymmärtämättömyyden, epätoivon ja avuttomuuden erittely on niin havainnollista, että tapahtumia katsoo kuin dokumenttifilmiä.

Menonin kerronnan ydintä ovat koko romaanin mitan runsaat yksityiskohdat. Ystävysten psykologisesti uskottavat henkilökuvat piirtyvät ja selittyvät paljolti heidän kokemustensa ja käyttäytymisensä myötä, mutta tapahtumat ja ympäristökuvaukset kirjailija levittää lukijansa eteen monenkirjavin yksittäisin havainnoin.

Kun kertoja esimerkiksi tarkkailee turistirannalla torkkuvia pulleita eurooppalaisia, hän poimii heidän joukostaan retiisinpunaisen vanhan miehen, peukaloaan imevän lapsen hikoilevine äiteineen, viisihenkisen, jo tummanruskeaksi paahtuneen ruotsalaisperheen, kookospähkinöitä kaupittelevan miehen jne.

Poiminnoillaan kirjailija maalaa kulloisestakin tilanteesta ja miljööstä monipuolisia ja -aistimellisia kokonaiskuvia, ja parhaimmillaan havaintoryöpyt ovat nautittavia, impressioinistisia näkymiä. Vain hetkittäin, kun minäkertoja ryhtyy esittelemään vaikkapa meriluonnon lajistoa, tyyli muuttuu turhan tietokirjamaiseksi.

TARA MENON ON RAKENTANUT ROMAANINSA paljolti vastaavuuksien varaan, ja yhdistävänä tekijänä toimii yleensä jokin luonnon elementti, useimmiten vesi. Central Parkin vihreävetisen lammen kilpikonnien tai supermarketin kalatiskin antimien vastapariksi avautuvat Phuketin rannikkovesien merenalaiset näkymät, ja turistirantojen kirjavuus vertautuu sujuvasti New Yorkin katunäkymien värikkyyteen. 

Mutta niin näyttäviä otoksia kuin ympäristöistä onkin tarjolla, niitä ei ole kirjoitettu vain aistimusten herättelyksi. Teoksen keskeiseksi sanomaksi nousee selkeästi itsekkään ihmisen tuhoisa käyttäytyminen. Luontokato ja turismin sekä sen lieveilmiöiden kriitiikki ovat romaanissa näkyvillä ja kuuluvilla pitkin matkaa monenlaisina variaatioina.

Phuketissa ystävykset mm. todistavat, kuinka heidän paholaisrauskulemmikkejään salakalastetaan ja uhanalaisten dugongien sekaan lasketaan joka aamu venelasteittain uteliaita turisteja, ja New Yorkiin palanneen päähenkilö-kertojan työt matkailulehden mainoslauseiden sepittäjänä ovat kuin huutomerkki hänen henkisestä ahdingostaan.

Tuhon vastapainoksi romaanissa on kuitenkin kohtauksia, jotka henkivät mielestäni suurta myötätuntoa tavallista arkipäiväänsä eläviä ihmisiä kohtaan. On kuin kirjailija haluaisi vaalia meissä edelleen elävää halua, ei vain hamstrata nautintoa ja elämyksiä, vaan olla edes jollain vaatimattomalla tavalla kosketuksissa luonnon ja sen kauneuden kanssa.

Täällä kun on vieläkin niin kaunista.

Tara Menon. Kuva Sharona Jacobs / Siltala