Vesa Rantama: Runominän vuosi

 

Runoilun ansaittu kunnianpalautus 

Vesa Rantama: Runominän vuosi. Kirjoituksia lyriikasta. Siltala 2026. 303 s.

Runoilu on palautettava kunniaansa. Se on luomista tässä ja nyt, todellisuuden muokkaamista todellisesta tarpeesta. Runoilu ei ole vain runon kirjoittamista, vaan myös lukemista - se on tilan antamista runoille, ilman valmista odotusta niiden tarjoamista korkealuokkaisista elämyksistä. Kun runoilemme, annamme kielen viedä ja suhtaudumme uteliaisuudella paikkoihin, jonne se meidät vie.

Kriitikko ja kulttuuritoimittaja Vesa Rantama (s. 1983) sanoo joskus haaveilleensa lyyrikkoudesta mutta runojen lukija hänestä tuli, ja intohimoinen tulikin. Se käy hyvin selville hänen vasta ilmestyneestä kirjastaan Runominän vuosi. Alaotsikko tarkentaa kirjan esseekokoelmaksi.

Alun sitaattini kertoo Rantaman päämäärän. Runoutta rakastava haluaa runolle lisää lukijoita ja julkista tilaa. Kun itse on kokenut väkevästi runouden merkityksen elämässään, toivoisi, että toisetkin pääsisivät osallisiksi samasta kokemuksesta.

Se ei kuitenkaan onnistu, jos runoutta vähätellään, jos runo ei näy eikä kuulu. Ikävä kyllä tavallisin repliikki runoista ja varsinkin nykyrunoista puhuttaessa on: eihän niistä mitään ymmärrä. On siis pakko nousta barrikadeille!

RANTAMAN ESSEET eivät kuitenkaan tähtää varsinaisesti ymmärryksen vaan heittäytymisen lisäämiseen, eivät järkeilyyn vaan kokemiseen.

Tarjotessaan runoesimerkkejä Rantama ei avaa niitä yksityiskohtaisesti vaan raottelee niitä varsin väljästi ja todella vapaasti assosioiden. Tarkoitus on innostaa ja rohkaista. Tulkaa mukaan, eläytykää ja antakaa mietteidenne ja mielikuvituksenne lentää.

Lähestymistapa on perusteltu. Eihän runous saa lisää lukijoita, ellei siihen tartuta. Rantaman varsin jyrkkää kantaa analyyttiseen, erittelevään lukemiseen kuitenkin vierastan.

Olen opettajantyössäni kuullut lukemattomat kerrat "eihän tästä mitään ymmärrä" - tuhahduksia, mutta kun lyriikan maailmaan on saatu työkaluja, käsittämätön on alkanut kummasti kirkastua, joillakin peräti löytämisen iloksi ja pitemmäksikin ihastumiseksi saakka. Väyliä runouden ystäväksi on siis erilaisia, ja jotkut niistä löytynevät myös niin sanotusti geeneistä. En nimittäin voi mitenkään muuten selittää kuusi vuotta kansakoulua käyneen äitini elämänikäistä rakkautta runojen lukemiseen.

"Tartunnan" saaminen edellyttää kuitenkin altistumista eli runouden tarjolla oloa ja arvostusta. Ja niistähän on huutava pula. Niinpä olenkin täysillä mukana Rantaman mielenosoituskuorossa, kun se kaiuttaa hyvän elämän rakennuspuiksi muitakin kuin taloudellisia arvoja ja kaupallisia hyödykkeitä. Runouden tuottavuutta ei mitata käyrillä eikä taulukoilla.

Vaikka Rantaman esseissä ei juuri esiinny avointa somekritiikkiä, seisahduin monet kerrat miettimään myös sitä, millaista pysähtymisen ja keskittymisen rauhaa runouden vastaanotto tarjoaisikaan hermostuneen somesinkoilun uuvuttamille. Miksi elämäntaparemonttien keinovalikoimassa ei puhuta mitään runoudesta!

YHDEN TULKINTAINSTRUMENTIN Rantama analyysihangoittelustaan huolimatta nostaa näkyvästi esiin: runon puhujan. Kuka tämä minä-ääni kulloinkin on, onkin kaikkea muuta kuin yksiselitteinen asia, ja esseeteoksessa tähän heterogeeniseen joukkoon liittyy vielä runoja lukeva esseisti.

Runominän olemusta pohdiskeleva luku on mielestäni yksi teoksen antoisimmista esseistä. Käsiterypästä käydään läpi monin kiintoisin esimerkein rap-lyriikkaa myöten, ja samalla esseisti pääsee käsiksi useaan muuhunkin runouden olemukseen ja luentaan liittyvään kysymykseen, kuten runon ajattomuuteen ja paikattomuuteen, tulkintojen rajattomuuteen ja proosan ja lyriikan eroihin.

Parhaimmillaan esimerkkirunot ja -runoilijat toimivat vinkkaajina tai viittoina lukijan omaan runoretkeilyyn, oli sellainen sitten ennestään tuttua tai ei. Pikkuisen kuitenkin mietitytti kokoelman lukijakunnan koostumus. 

Kirjassa on erittäin runsaasti ja monenlaista tietoa. Kaikesta näkee, että asiantuntijan opastuksella edetään. Nykyrunon vanha lukija tekee monenlaisia yksittäisiä löytöjä ja saa mukavasti vertaistukea ajatuksilleen, mutta onnistuuko uusien lukijoiden houkuttelu? Onko teos heille liian haastava?

Rantama ei rakenna kokoelmaansa ihan tyypilliseen tapaan luku ja asia -periaatteella. Esipuheessa hän kirjoittaa: Runouden lukijana päädyn päivittäin uusien, odottamattomien ajatusten ja kokemusten äärelle, minkä toivon näkyvän myös Runominän vuodessa. Rönsyily näkyy.

Esseisti levittäytyy yhden kalenterivuoden (pääasiallisesti vuoden 2023) ylle, ja etenee sitä vuodenaikojen mukaan talvesta uuteen. Jokainen kuukausi saa oman nimikkorunonsa ja näiden kuukausirunojen esittelyjen välissä kirjoittaja käy läpi runouden ja maailmankin tilaa ja ilmiöitä.

Rakenneratkaisu aiheuttaa sen, että lukuihin tulee toistoa. Kun tekstien joukkoon solahtaa vielä erinäisiä irrallisia päiväkirjamerkintöjä, kokonaisuus sirpaloituu enkä ole varma, palveleeko se tarkoitusta, jota kirjoittaja ratkaisullaan etsii. Siinä missä runokirja hyvinkin sallii ja mahdollistaa keskittymisen paitsi itseensä, erityisesti kaikkeen muuhun ympärillään, esseekokoelma on jo kömpelömpi?

KIELELTÄÄN JA TYYLILTÄÄN RUNOMINÄN VUOSI on nautittavaa luettavaa. Rantaman kuvakieli tempaa mukaansa sekä vakavana että leikkisänä.

Kun kirjoituskilpailut ovat loskanharmaita ja tylsiä parkkialueita toiveikkaille ennen vaarallista laivamatkaa, jolle vain muutama otetaan mukaan, ymmärrän erittäin hyvin runoutta rakastavan raatilaisen tuskan määrän. Ja kun sama puurtaja lukee ties monennettako haltioitunutta "Oi Suomen luonto..." -runoa, en ihmettele, että hän kaipaa piristyksekseen jopa aikaisemmin halveeraamiaan kännitilitysdebytantteja. 

Rantama näyttää, että hienosteluksi koetusta runoudesta voi puhua hyvinkin rennosti ja arkisesti sen menettämättä yhtään tehoaan ja tarpeellisuutta.

"Runoilulle" voi nauraa ja paasata ylistystä, sitä voi helliä ja sysiä tieltään. Mutta kun sen on ottanut lemmikikseen, siitä on kyllä pääsemättömissä.

Vesa Rantama. Kuva: Sabrina Bqain