Katja Seutu: Runoilijan veisu

 

Viestit kulkevat kuuman ja kylmän maan väliä 

Katja seutu: Runoilijan veisu. WSOY 2026. 81 s.

Tästä lähtee kuuman maan veisu ja kylmän maan. / Sinä olet Kedarin teltoissa ja Mesekissä, / minä Munkkivuoressa / ja varsinaissuomalaisessa pikkukylässä. / Sinä vieraiden keskuudessa, / minä vieraiden keskuudessa. / Meidän laulumme lähtee tästä.

Katja Seudun (s. 1973) viides runokokoelma Runoilijan veisu kertoo heti ensimmäisessä runossaan, mistä siinä on kyse. Runon puhuja ja puhuteltava ovat molemmat "laulajia" mutta paikallisesti ja ajallisesti kaukana toisistaan. Tarkkaan ottaen toinen on tämän päivän suomalainen runoilija, toinen Raamatun psalmilaulaja.

Kokoelman kansiliepeestä selviää, miksi runoilija on ryhtynyt viestienvaihtoon psalmilaulajan kanssa: Katja Seutu on ollut muokkaamassa Psalmien kirjaa nykysuomeksi. Lienee kuitenkin paikallaan lainata jo alkuun muuatta toistakin runoa: Luuletko, että kirjoitan näitä uskonnollisista syistä? / En, vaan inhimillisistä.

Ei siis kannata torjua kokoelmaa ennakkoluulojensa tai vajavaisen psalmituntemuksensa takia. Katja Seudun "veisussa" liikutaan paljon suomalaisessa peltomaisemassa ja kysellään ennen kaikkea sitä, mitä on olla ihminen tässä maailmassa ja maailmanajassa. Muutamiin runoihin löytää tarvitessaan ohjeistusta kirjan loppusivulta.

KOKOELMAN OSASTOT voisi lyhyesti nimetä "peltoluvuksi", "kuiluluvuksi", "kuleksimisluvuksi" ja "yöluvuksi".

Esiteltyään aluksi varsin vajavaiset tietonsa kirjeystävästään runon puhuja ryhtyy kuvaamaan, millaista hänen runoutensa kääntäminen on. Istutan, puran, käärin huopaan, siirrän, / louhin kilkutan sanoja irti, /  kuuntelen kaivoskuilun kaikuja, / riipun liidän aarteideni yllä, seurassa, parissa.

Kääntäjän työ on jatkuvaa oikeiden sanojen etsimistä ja kokeilua, perääntymistä ja odottelua. Samalla on sovittauduttava parhaansa mukaan käännöksen maailmaan ja puhuteltavan asemaan ja tuntoihin. Psalmilaulajan muukalaisuus on runon puhujan mielestä hyvinkin tavoitettavissa, mutta hänen epätoivonsa esiin saamisessa on jo tekemistä.

Se, että Seutu pysyttelee runoissaan enimmäkseen kotoisassa suomalaisessa ympäristössä ja sen tarjoamassa kuvakielessä, helpottaa runojen lähestyttävyyttä. Vuodenaikojen vaihtelu ja maaseutunäkymät tempaavat luontevasti mukaansa ja samastumaan.

Esimerkiksi käy vaikkapa proosamuotoinen runo Kivi on sitä varten, että sille astutaan. Se on erittäin konkreetti kuvaus syksyistä kävelystä tuttuun peltosaarekkeeseen ja silti samalla tulkinnallisesti hyvin moniulotteinen erilaisine suuntaamis- ja ylityskuvineen ja  raamatullisine alluusioineen.

Runosta on luettavissa viitteitä myös Antti Hyryyn, jonka proosan maailmaa Seutu on tarkastellut mm. kirjassaan Ja mieli on jakautunut maan yli (Otava 2009). Esseekirjansa alkusanoissa Seutu kirjoittaa, kuinka Hyryn teosten maailmassa olennaisin osa ovat läpeensä tutut paikat, sellaiset kuin maantie, pihapiiri rakennuksineen, pellot, metsät ja suot. Sama tuntuu pätevän Seudun runouteen.

Runoilijan veisun peltokävelystä tulee väistämättä mieleen Hyryn esikoiskokoelman niminovelli Maantieltä hän lähti. Kulkijoiden reitit ovat kuitenkin erilaiset, ja Seutu palaa vaellusrunonsa päätteeksi jälleen pääaiheeseensa eli kääntämiseen. Runoilija kirjoittaa puhujansa hengellistä ja arkiajattelua yhdistellen: Hänen kädessään ovat maan syvyydet. Mitä se tarkoittaa, en tiedä, lähellä ovat, kun ovat kädessä.

PSALMIRUNOILIJAN HENKILÖN arvoituksellisuus vaivaa ja kiehtoo sekä runojen puhujaa että lukijaa. Kuinka monta hän on ja kuka kulloinkin? Ainakin hän tuntee viihtymättömyyttä ja suojattomuutta, vierautta ja pelkoa.

Ne ovat pääteemoja erityisesti kuiluluvussa, jossa kodittomuus, turvattomuus ja  elämän päättymisen uhka laajenevat myös runon minän kokemuksiksi ja koko nykyaikaa leimaaviksi ilmiöiksi. Kirjoitan sinulle näistä kuiluista. / ja sinä minulle omistasi.

Juuri nyt ajankohtaisten kriisien nimiä ei mainita, mutta kun puhutaan sotimisesta ja maaseudun teille kohta karttuvasta mudasta ja raskaalla kalustolla ylittämättömästä pellosta, osoitteesta ei voi erehtyä. Myöhemmin yöluvussa sodan hävitys ja ihmisten hätä astuvat uudelleen voimallisesti esiin. Ehkä koskettavin on runo kellareistaan puutarhatöihinsä kapuavista rohkeista baabuskoista, jotka eivät luovuta. He kääntävät maan tänäkin keväänä, ja syksyllä, / korjaavat talteen sadon / miinoja, perunoita.

Myös toisesta ihmiskuntaa uhkaavasta kuilusta eli ilmastonmuutoksesta ja sen aikaansaamista katastrofeista puhuessaan runon minä pysyttelee piha- ja peltomaisemissa. Minun taloni seisoo vielä vakaalla maaperällä, / mutta ojan penkereet alkavat vajottaa ja halkeilla.

Puhuja ymmärtää hyvin näkyjensä vaatimattomuuden psalmilaulajan järkytyksiin verrattuna mutta lukijana viihdyn erinomaisesti runon minän tavallisissa, samanlaisina toistuvissa päivissä, vaikka tuntuukin virkistävältä, kun kokoelman kolmannessa osassa kuleksiminen muuttuu pidäkkeettömämmäksi ja kuvamateriaali avartuu ja salaperäistyy.

Äkkiä hämmästelenkin maa-artisokkien kansainvaellusta, halajan sudenkasvoisen Kristoforos-Ristopin harteille tai ihmettelen puunoksiin sotkeutuneita siivekkäitä pyöriä ja serafeja. Kun etsiytyy runoilijan vinkistä nettiin kuvataiteilija Elina Merenmiehen Heavenly Host -näyttelyn (15.9.2022) töiden äärelle, moni näiden surrealististen runojen arvoituksista avautuu ja kokemus syvenee entisestään.

JO SYNTYTAUSTANSA VUOKSI Runoilijan veisu on kokoelma, jossa kieli nousee esiin korostetun näkyvästi. Käännöstyö on vaatinut tutustumista vanhoihin teksteihin, ja jokunen sitaatti  on päässyt kokoelmaankin. Esimerkiksi muutamalla säkeellä Mikael Agricolan Psalttari-suomennoksesta (1551) runoilija näyttää konkreetisti, millaisen matkan kirjoitettu kirjallisuutemme on kulkenut syntyvaiheistaan tähän päivään.

Se on kuitenkin sitaatin toissijainen tehtävä. Nykyperspektiivistä Agricolan jalopeurat ja yksisarvilliset herättävät jo itsessään huvittuneisuutta, ja kun myös runon puhuja riehaantuu, tarjolla on hävityksen, itkun ja avunpyyntöjen lomaan hassuttelua ja huojennusta.  

Toisentyyppistä keveyttä on tarjolla vaikkapa runossa Sinun mäkiäs katson. Siinäkin runoilija käyttää (kotoisaksi kokemaansa?) vanhahtavaa mutta huomattavasti Agricolaa tuoreempaa kielenpartta: Sinun mäkiäs katson, / ihailen niiden rinteitä. / Sinun lintujas kuuntelen, / ihmisiäs, jotka kauniisti puhuvat. / Sinun paikoillas olen.

Runo todistaa, kuinka vähäeleisesti syntyy ihmeellisen kaunista, puhuttelevaa ja moneen suuntaan avautuvaa lyriikkaa. Katja Seudun käyttäminä psalmilaulajan tyylikeinot ja vanha kielimuoto eivät kavenna vaan syventävät ja monipuolistavat lukukokemusta, ja kun lukee runoa sen hengellisestä kontekstista irrallaan, sen lohdulliset ja kiitolliset luonnon- ja mielentilat ovat ihan kaikkien lyriikan ystävien tavoitettavissa.

Katja Seutu. Kuva: Onerva Seutu