Olli Sinivaara: Valoon, vihreään

 

Runo puhuu puista ja valosta  

Olli Sinivaara: Valoon vihreään. Teos 2025. 48 s.

Ihmisen täytyy, täytyy kurottaa valoon, / ei saa jäädä pimeään joka paikassa. // Sen kurotuksen näkee puissa, / puut ovat sen muoto ja hahmo, // ne näyttävät meille, miten ojentua, ojentaa.- -

Näin alkaa yksi Olli Sinivaaran (s.1980) seitsemännen kokoelman Valoon, vihreään runoista. En ollut aiemmin tutustunut Sinivaaran runouten, ja uusi kokoelma tempaisi heti mukaansa. Valoon, vihreään on luontorunoutta parhaimmillaan. Se on ylistystä metsän ja puiden olemassaololle.

Sinivaaran runoissa luonto kyllä myös opettaa ihmistä, mutta yleensä ihminen on runoissa hiljainen, lähes näkymätön havainnoija. Kokoelma jatkaa Sinivaaran edellisen teoksen Puut (2021) jäljillä ja tarjoaa ainakin lähimetsässään viihtyvälle runsaasti eläytymis- ja samastumiskohteita.

RUNOT ON RYHMITELTY viideksi osastoksi, joista ensimmäisessä puhutaan lehtipuista, erityisesti koivuista, ja toisessa keskitytään tammeen. Neljännessä osastossa puhuja liikkuu syys- ja talvimetsässä, ja viimeisessä ihastellaan mäntyjä. Keskimmäinen osasto on poikkeuksellinen, sillä sen runoissa seurataan leikkopionien aukeamista.

Jo kokoelman nimi paljastaa sen avainsanat, ja valo ja vihreys tulevat vastaan heti ensimmäisessä runossa "On taas pohjoisen lehtipuiden juhla". Voimallisimmillaan ja kirkkaimmillaan ne näkyvät runossa "Alkukesän koivut". 

Puut välkehtivät, läikehtivät ja värehtivät auringossa ja niiden lehdet käännehtivät kevyessä tuulessa. Näky on niin vaikuttava, että sen kuvaamiseen eivät sanat tunnu riittävän.

Vaikka puhuja on haltioitunut ennen muuta lehvästöstä, hän tarkentaa välillä myös yksittäisiin lehtiin ja tekee oman koivunlehtirunonsa kuin vastapariksi Aaro Hellaakosken "Maalarille". Sinivaaralla koivunlehti ei ole maalauksen aihe vaan valoa läpäisevä maalauspohja, joka viestii kokoelmassa muutoinkin esiin nousevasta näkymättömästä, vain aavisteltavasta todellisuudesta.

PUIDEN MUOTO saa jatkuvasti puhujan huomiota. Toisen osaston tammirunoissa oksisto vertautuu veden uomiin ja voimaan, ja suuren tammen kiemuroissa ja käänteissä myös aika tulee aistittavaksi. 

Tammi on pohjoissuomalaiselle lukijalle vieras näky, enkä sen vuoksi koe tammirunoja yhtä elämyksellisesti kuin muita. Niiden myötä saan kuitenkin kosketuksen aurinkoa hohtaviin rantaniittyihin ja kesän kukintoihin, ja tammen oksia seurailemalla katseeni kohoaa ylös ja jälleen valoon ja vihreään.

Taas suuren tammen oksissa / on / ja on ja on ja on / vihreä hyöky, ryöppy, kaikki vihreät, / niiden hyökyminen, ryöppyäminen/ - -. Vyöry, hyöky ja ryöppy toistuvat runoissa jatkuvasti, mutta eivät pelkästään kesän vehreydessä. Myös talvella puut, eritoten havupuut, hyökyvät tyyninä ja hiljaisina lumen valoa.

Kuusi esiintyy runoissa harvoin. Katsojan mieleen ovat erityisesti rantojen ja kallioiden männyt. Kun katsoo mäntyä, / näkee valon, ihmettelee / miten paljon valoa onkaan, - - . Välillä puhujan katse on myös maassa, mutta pian se taas hakeutuu ylöspäin, kun puut ohjaavat sitä kohti latvusta ja taivasta. Runojen vakioverbejä ovat kohota, kurottaa, nousta, ojentua. 

Lukemaansa voi tietysti tulkita monella tavalla, mutta minulle runojen "taivaspuhe" ei ole hengellistä vaan metafyysistä, olemassaoloa tutkiskelevaa puhetta. Kokoemassa kurkotetaan näkyvän läpi johonkin näkymättömään ja äärettömään, mutta nimenomaan johonkin, ja kun runo puhuu jonkin läsnäolosta, jopa kosketuksesta, se voi olla myös muisto tai ikävöintiä. Se on tunnekokemus. 

"PIONIT"-RUNOISSA lähtötilanne on sinän poissaolo. Puhuja on ostanut kukat syli-ikäväänsä. Pionien latvat koskettavat minua / niinkuin tammen latvat koskettavat taivasta / ja toisiaan, siellä on nyt hiljaista / - -. Pionien näkymätöntä ja silti kaikenaikaista avautumista seuratessaan puhuja pääsee myös niinkin aineettoman asian kuin ajan jäljille.

Kukinnon värisävyjen muutoksissa aika tulee näkyväksi, jotenkin kepeäksi, ilmavaksi, ohimeneväksi. Valo ja värit vaihteluineen ovat silkkaa impressiota, jota kielen tietynlainen luonnosmaisuus toistoineen ja tarkennuksineen vahvistaa. 

Tunnelmat ovat hetkellisiä, nopeasti ohittuvia. Toistolla runoilija pysäyttää ajan, sallii lukijankin jäädä aistimaan kokemaansa hetkeä pitempään. On taas männyt, ja on taas taivas, / on taas taivas, ja on taas männyt. Samalla näky muuttuu ikään kuin rajattomaksi, ajattomaksi ja äärettömäksi.

Pidän kokoelman runojen rytmistä ja temposta. Sinivaaran kieli on puheenomaista ja korostetun pelkistettyä mutta kuitenkin hyvin musiikillista. Kuuntelen/Luen kokoelmaa kuin musiikkiteosta sen johtoaiheita, teemoja ja muunteluja tarkaten.

Kokoelman runot eivät ole vaikeita eivätkä raskaita, ja silti niiden anti on rikas ja runsas ja - mikä parasta -  niiden näyt ja tunnelmat kaikkien metsässä kulkevien tavoitettavissa vaikka jo huomenna. Lainaan lisää alussa siteeraamaani runoa, lemppariani:

Miten suurten lehtipuiden oksat talvella / vasten kirkasta taivasta ovat, siinä on kaikki // mitä päivästä ja valosta tarvitsee tietää. / kaikki mitä tarvitsee nähdä. // sen enempää ei ihminen voi tavoittaa.

Olli Sinivaara. Kuva: Liisa Takala