Alia Trabucco Zerán: Puhdas
Palvelija isäntäperheensä loukussa
Alia Trabucco Zerán: Puhdas (Limpia, 2022). Suom. Emmi Ketonen. Tammi 2026. 241 s.
En tiedä, nauhoitatteko tämän vai teettekö muistiinpanoja, saati onko siellä toisella puolella ketään, mutta jos kuulette minua, jos tosiaankin olette siellä, ehdottaisin vaihtokauppaa: minä kerron teille tarinan, ja kun pääsen loppuun ja viimein vaikenen, te päästätte minut ulos täältä.
Chileläisen kirjailijan Alia Trabucco Zeránin (s. 1983) vastikään suomennetun romaanin nimi on lyhesti ja ytimekkäästi Puhdas. Sen minäkertoja-päähenkilö on työskennellyt seitsemän vuotta Santiagossa varakkaan perheen kotiapulaisena. Hän on huolehtinut säntillisesti perheen aterioista ja talon ja sen asukkaiden puhtaudesta, ja samalla häneltä itseltään on vaadittu ehdotonta siisteyttä ja nuhteettomuutta.
Romaanin alussa neljissäkymmenissä oleva kertoja Estela Garcia istuu kuitenkin teljettynä jonkinlaiseen kuulusteluhuoneeseen tietämättä, tarkkaillaanko häntä. Tarinansa alkajaisiksi hän ilmoittaa vangitsemisensa ilmeisen syyn: tyttö on kuollut ja pysyy kuolleena. Lukija kiinnostuu välittömästi: Kuka tyttö? Mitä oikein on tapahtunut? Miksi kertoja on kuulusteltavana? Miten on hänen omantuntonsa puhtauden laita?
Tarina vaikuttaa rikosromaanilta ja ulkoiselta juoneltaan onkin sellainen, mutta mitä pitemmälle romaania lukee, sitä selvemmäksi käy, että eihän tässä varsinaisesti tarkastella tapausta vaan järjestelmää. Yksityishenkilöidensä kautta kirjailija avaa koko ympäröivän yhteiskunnan tilaa.
ROMAANIN RAKENNE on päällisin puolin yksinkertainen. On kyse monologista, jossa kertoja purkaa karua elämäänsa vieraassa suurkaupungissa. Vaikka puhe on suunnattu kuulolla oleville viranomaisille, alusta pitäen tuntuu siltä, kuin kertoja puhuisi paljon suuremmalle yleisölle.
Lukemattomien kaltaistensa tavoin Estela on saapunut Santiagoon köyhästä etelästä työn perässä. Hänen ajatuksenaan on palata takaisin heti, kun rahaa on tarpeeksi kotitalon kunnostukseen ja yksinhuoltajaäidin auttamiseen, mutta kun rahaa äidin sairastuttua tarvitaan lisää, paluu lykkääntyy lykkääntymistään.
Työsuhteen alkaessa isäntäperheessä - rouva on asianajaja ja herra lääkäri - odotetaan esikoista, ja kohta Estela jo huolehtii myös tyttövauvan hoidosta. Rouvalle työura on lapsen hoitoa tärkeämpi, ja herra seuraa tyttärensä kehitystä vain lääkärinä ja kunnianhimoisena isänä.
Oikeastaan on kyse tragediasta. Muuan taustahenkilö sanookin: Tragedian määrittelee se, että tiedämme, miten se tapahtuu. - - Siitä huolimatta, ties mistä syystä, me jatkamme lukemista. Puhuja rinnastaa tragedian rakentumisen elämisen samankaltaisuuteen: Jatkamme elämistä kuin emme tietäisi, millainen loppu meille koittaa. Luonnehdinta sopii sekä palvelijaan että isäntäpariin.
Romaanin mies ja vaimo ovat silmiinpistävän tyypiteltyjä luokkansa edustajia ja tottuneet ulkoisesti näyttävään, tarkoin suunniteltuun ja säädeltyyn elämään. Kun vanhempien tunnekylmyys alkaa näkyä lapsen psyykkisenä oireiluna vaimo useimmiten pakenee ja mies hoitaa tilanteet kuin työtehtävänsä. Loppusiivous jää palvelijalle.
Estelan äidiltään perimä arkijärki on yleensä ainoa keino saada lapsi rauhoittumaan ja tuntemaan hetkittäin jopa jonkinlaista onnea. Ihmissuhteiden epäaitous ja pinnallisuus nakertavat kuitenkin kulisseja kuin rotat talon ullakkorakenteita ja enteilevät ennen pitkää edessä olevaa romahdusta.
KIRJAILIJA KIRISTÄÄ TILANNETTA kuin trillerissä. Kun tytön ahdistus alkaa hänen varttuessaan purkautua yhä näyttävämmin, kohtaukset ovat myös psykologisesti tarkoin perusteltuja.
Rakkaudennälässään ja epätoivossaan tyttö herättää ymmärrystä ja myötätuntoa, vaikka hänen käytöksensä ainoaa hoivaajaansa kohtaan muuttuu yhä julmemmaksi. Sosiaalisessa ja taloudellisessa ahdingossaan palvelija ei voi muuta kuin alistua, kärsiä ja jatkaa elämäänsä isäntäväen armoilla.
Kuulusteluhuoneessa Estela selittää taloon jäämistään terävällä vastakysymyksellä: Miksi te jatkatte työssänne, pikkuruisessa toimistossa, tehtaassa, liikkeessä, siellä seinän toisella puolella? Hänen ääneen lausumaton jatkokysymyksensä kuuluu: eikö meidän pitäisin olla samalla puolella, yhteisessä rintamassa?
Aluksi salaperäiseltä vaikuttavasta kertojasta rakentuu vähä vähältä tarkka ja vakuuttava henkilökuva itsensä ulkopuoliseksi ja vieraaksi tuntevasta ja sellaisena kohdellusta ihmisestä. Niin kauan kuin Estella voi elätellä toivoa kotiinpaluusta, hänen minuutensa pysyy koossa. Kun toive romuttuu, uhkana on hajoaminen ja kaaos.
Kirjailijan avatessa episodi episodilta vallanpitäjän ja alistetun välisen suhteen kieroumia ja valheellisuutta lukijankin olo käy vähin erin epämukavaksi. Tällaistahan tapahtuu myös meillä.
TRABUCCO ZERÁNIN METAFORAT ovat osuvia. Kertoja on isäntäparille yhtä näkymätön kuin kulkukoira, jota hän ruokkii salaa takapihallaan. Hän näkee, kuulee ja tietää talon intiimeimmätkin asiat, mutta minkäänlaiseen vuorovaikutukseen hänellä ei ole lupaa. Vaikka Estella menettää joksikin aikaa puhekykynsä, rouva ei edes muista sellaista tapahtuneen.
Salaamisen ja vaikenemisen ohella huomiotani kiinnittivät romaanin vankeustematiikka ja -kuvasto.
Vankilamielikuvia synnyttävät mm. taloa ennen pitkää ympäröivät sähköiset piikkilangat, valvontakamerat ja hälyttimet. Poliittisten mielenosoitusten ja väkivallan levitessä etelästä kohti pohjoista isäntäväki joutuu peloissaan itse sulkemaan itsensä eristyksiin. Palvelijalle vankeus on sen sijaan tuttu kokemus. Estelalla on ollut keittiöntakaisessa, maitolasisen liukuoven rajaamassa "huoneessaan" seitsemän vuotta aikaa harjoitella sellielämää.
Kun mykäksi vaiennettu syytetty puhkeaa kuulusteluhuoneessa puhumaan, hänen loppupuheenvuoronsa avaussanat tiivistävät romaanin perusajatuksen: Heräsin täällä. Ja tässä salissa avasin silmäni. Sortajien selittelyt eivät enää tehoa sorrettuun: Tästä eteenpäin te ette voi enää sanoa, ettette tienneet. Että ette nähneet, että ette kuulleet. Että ette olleet tietoisia todellisuudesta.
 |
| Alia Trabucco Zerán. Kuva: Lorena Palavecino |
Kommentit
Lähetä kommentti