Hannu Salmi: Frans Leijon. Kuurosokean ihmeellinen elämä

 

Niukat eväät mutta hyvä elämä  

Hannu Salmi: Frans Leijon. Kuurosokean ihmeellinen elämä. Otava 2025. 272 s.

Historioitsija Hannu Salmen (s. 1961) elämäkertateos Frans Leijon oli yksi viime vuoden tietokirjojen Finlandia-palkintoehdokkaista. Sen alaotsikko Kuurosokean ihmeellinen elämä saattaisi ohjata hyvinkin melankolisiin tunnelmiin ilman ihmeellinen-luonnehdintaa. Frans Leijonin elämä osoittautuu todella kiinnostavaksi ja vaikuttavaksi selviytymistarinaksi, ja sitä lukee hyvillä mielin, usein suorastaan onnellisena.

HANNU SALMI TÖRMÄSI FRANS LEIJONIIN tutkiessaan isänpuoleista sukuaan. Kirkonkirjoista selvisi, että isoisoisän Matti Matinpoika Salmen avioituessa hänen puolisollaan Sofialla oli jo Frans-niminen poika. Yläneellä 1878 syntynyt poika oli kuitenkin reilun parin vuoden iässä menettänyt näkönsä ja kuulonsa eikä pystynyt ilmaisemaan itseään juuri millään tavalla.

Vuosisadan vaihteen rippikirjamerkintä Fransista oli jos mahdollista vieläkin karumpi: "Kuuromykkä ja sokea. Hyljätty. Tiedot loppuvat tähän." Miten kummassa Frans oli silti elänyt 69-vuotiaaksi ja hänen nimensä komeili Kakskerran kirkolla hautakivessä paraatipaikalla muiden nimien yläpuolella?

Salmi etenee tutkimuksissaan kuin salapoliisi, ja vähitellen tiedon sirpaleista alkaa kasvaa todella erikoinen elämäntarina. Kirjan lopun lähdeluettelo kertoo osaltaan, millaisen työn takana on ollut selvittää isosedän tapausta ja pyrkiä hahmottamaan kuurosokean Fransin pimeän ja hiljaisen maailman olemusta.

Tarkkaa tietoa siitä, mikä tauti aiheutti pojan kuuroutumisen ja sokeutumisen, Salmi ei löytänyt, mutta näkö- ja kuuloaistin menetys oli jo vilkkaasti liikkuvan ja puhetta tuottavan pojan elämässä tietysti katastrofi. Fransista tuli villilapsi, joka liikkui nelinkontin ja yritti hahmottaa ympäristöään tunnustelemalla, haistelemalla ja maistelemalla.

Mieleeni tulivat klassikkoelokuvat Kaspar Hauserista ja Aveyronin Victorista. Näiden villilasten löytymiset saivat aikanaan julkista huomiota myös Suomessa. Fransin kohtalo oli sikäli toisenlainen, että hän eli kaiken aikaa ihmisten keskellä.

Kun äiti Sofia sai piianpestin Pyhäjärven rannalla sijaitsevalta Huvitus-nimiseltä suurelta puutarhatilalta, pojan annettiin liikkua ulkosalla vapaasti, ja kun Sofia avioitui, Fransilla oli pian myös sisaruksia ympärillään. 

RATKAISEVA MUUTOS oppimaan ja työhön kelpaamattomaksi luokitellun pojan elämässä tapahtui hänen ollessaan kymmenvuotias. Yläneen Vanhankartanon isäntä varatuomari Reinhold Jägerhorn uskoi maillaan liikuskelevan kuurosokean lapsen mahdollisuuksiin ja järjesti hänet opiskelemaan Pietarsaaren 1860-luvulla perustettuun kuurojenkouluun.

Salmi pohtii kartanonherran vaikuttimia tieteentekijän tarkkuudella, mutta kun Fransin matka kohti tuntematonta alkaa, on aika eläytyä. Siinä auttavat Fransin sanelemat muistelmat opettaja Ester Stadelle. 

Uudenkarheisiin vaatteisiin puettu, yltä päältä kuurattu ja siistitty poika nostetaan eväspusseineen ja matka-arkkuineen rattaille, ja hevoskyydin jälkeen hän istuu vieraiden ihmisten joukossa omituisessa kirkon kaltaisessa talossa, joka kuitenkin liikkuu pelottavasti eteenpäin.

Sopeutuminen kuurojenkoulun yhteisöön ei ole helppoa, ja tulokkaan hätä ja hänen vastaanottajiensa vaikeudet ovat ilmeiset. Samalla kuitenkin ihailen ihmisiä, jotka haluavat ja jaksavat tehdä kaikkensa, jotta Fransin kaltainen lahjakas lapsi saisi hänkin mahdollisuuden kehittyä taidoissaan ja päästä elämässään eteenpäin.

Tärkeässä roolissa Fransin edistymisessä olivat koulun johtaja Anna Heikel ja koulun palvelijana työskennellyt Maja Greta Björklund eli Maija. Kummastakin Frans sai elinikäisen ystävän, huolenpitäjän ja myös äitihahmon, kun yhteydet kotiväkeen olosuhteiden pakosta katkesivat.

SALMI ESITTELEE KUUROJENKOULUN MENETELMIÄ kiinnostavasti ja konkreetisti. Kuurosokean opettaminen ei tietenkään onnistunut tavalliseen tapaan viittomakielen avulla, vaan Fransin oli opittava viittomat - lähes samanikäisen kohtalotoverinsa Helen Kellerin tavoin - tunnustelemalla.

Oppiminen oli tuskallisen hidasta - ja samalla ällistyttävän nopeaa. Ärsyynnyn, kun Salmi kertoo, kuinka viittomakielen, Fransin "äidinkielen",  asemaa alettiin valtakunnallisesti horjuttaa ns. puhemenetelmän kustannuksella, ja iloitsen vilpittömästi, kun Frans menestyy, on innostunut ja hämmästyttää taidoillaan ympäristöään.

Fransin opintiellä sattuneista törmäyksistä ja väärinymmärryksistä Salmi kertoo lempeän leikkisästi. Ihan parasta on kuitenkin se, kuinka itsepäisesti ja itsenäisesti Frans sittemmin kehittää kädentaitojaan. Hänestä tulee taitava sorvari ja puuseppä, ja kirjassa on kuviakin Fransin sorvaamista keinutuoleista ja omaan käyttöön rakennetuista tandempyöristä.

Poliittisten myllerrysten vuosina 1917 ja 1918 Frans innostuu puutarhanhoidosta, ja onnistuu jälleen yllättämään epäilijänsä. On liikuttavaa lukea, miten sinnikkäästi hän haluaa olla muiden veroinen, hyödyllinen omillaan eläjä, ja pitkälti onnistuukin.

Helen Kelleristä tuli lopulta maailmankuulu puhuja ja kirjailija, mutta myös Frans sai runsaasti julkista huomiota ja kohosi tärkeään asemaan yhteisössään ja sen puolestapuhujana. Taitavana kirjoittajana Salmi kertoo isosetänsä haastatteluista ja esiintymistilaisuuksista niin havainnollisesti, että tuntuu kuin olisi itse paikalla.

FRANS LEIJON -TEOKSESSA YHDISTYVÄT parhaalla mahdollisella tavalla faktat ja eläytyminen.  Fransin tarina koskettaa syvästi tunteita mutta pakottaa samalla miettimään ympäristön asenteita vammaisia kohtaan. Pohdin esimerkiksi julkisen sanankäytön vaikutusta ihmisten mielikuvien muokkaajana.

Kirjassa kerrotaan mm. mykkä-sanan ongelmallisuudesta. Eihän esimerkiksi "kuuromykkä" Frans ollut varsinaisesti puhekyvytön, hänhän puhui viittomilla, ja silti mm. Uusi Suomi esitteli hänet 1929 pohjoismaisen kuuromykkien kokouksen yhteydessä puhekyvyttömänä poikkeuksena "vajakykyisten" joukossa.

Yleensä Fransin elämänkaaren vaiheissa painottuvat kuitenkin onnelliset sattumat, käänteet ja vaiheet, ja sellaisia löytyy kirjan loppuun asti. Jopa murheelliselta vaikuttava "Hyljätty"-tieto muuttaa lopulta merkitystään.

Silti en jaksa olla ihmettelemättä sitä myönteisyyden ja kiitollisuuden määrää, joka Frans Leijonin henkilökuvasta säteilee. Olen onnellinen, että olen saanut niin paljon rakkautta osakseni, kertoo Hannu Salmi isosetänsä kertoneen radiohaastattelussaan vuonna 1936.

Hannu Salmen Frans Leijon on puhutteleva ja mieleenjäävä elämäntarina poikkeuksellisesta ihmisestä. Suosittelen lämpimästi.

Hannu Salmi. Kuva: Jonne Räsänen / Otava