Amani Al-mehsen: Hayati, rakkaani

Tervetullut tarina pakolaisnaisen voimaantumisesta  

Amani Al-mehsen: Hayati, rakkaani. Otava 2025. 298 s.

Ei romaanin tarvitse olla kaunokirjallisesti täydellinen ollakseen tärkeä. Irakilaistaustaisen Amani Al-mehsenin (s. 1995) esikoisromaani Hayati, rakkaani on hyvä esimerkki sellaisesta kirjasta. Tarina vie vaivatta mukanaan, tutustuttaa toisenlaisen elämän kulkuun ja pysäyttää tarkistamaan omien käsitysten ja asenteiden vaillinaisuutta ja vääristymiä.

Tällä hetkellä Naisasialiiton puheenjohtajana työskentelevä Amani Al-mehsen saapui Suomeen tammikuusssa 1995 äitinsä vatsassa. Perhe lensi Kuopioon Saudi-Arabian pakolaisleiriltä kiintiöpakolaisina. Esikoisromaaninsa tapahtumat Al-mehsen on rakentanut äitinsä elämänvaiheita mukaillen, mutta nimenomaan mukaillen.

Haastatteluissa kirjailija on painottanut romaaninsa fiktiivisyyttä. Fiktiona "äidin tarina" sallii kirjailijalle esteettömän pääsyn päähenkilön tunteisiin ja ajatuksiin ja kerää enemmän lukijoita kuin tietokirjana. Samalla fiktio toimii äitiä ajatellen eräänlaisena suojana julkisuutta vastaan.

Tosin äidillä on julkisuuteen tuntumaa jo ennestään. Vuonna 1998 äiti Iman Al-Hashim palkittiin nimittäin Vuoden Pakolaisnainen -palkinnolla ensi kertaa Suomessa. Linnan kutsut hän kuitenkin jätti väliin liian hankalasti toteutettavina.

ROMAANI ALKAA VUODESTA 1962, kun päähenkilö Amal syntyy. Amalin lapsuus Eufratjoen varrella sijaitsevassa Samawan kaupungissa on vielä ulkoisesti turvallista, vaikka ristiriitoja shiiojen, sunnien ja kurdien välillä on ilmassa.

Elämä on värikästä ja varakastakin. Sisarusparvessa pärjääminen vaatii, aivan niin kuin missä tahansa suurperheessä, sekä sopeutumista että puolensa pitämistä. Silmiin pistää kuitenkin heti kasvatuksen ehdottomuus ja miesväen väkivaltaisuus. Amalille opetetaan naiselta vaadittavaa kuuliaisuutta, nöyryyttä ja näkymättömyyttä isän ja isonveljen kädestä ihan sananmukaisesti, eikä äidistäkään ole oikein tyttärensä suojaksi.

Varominen, vaikeneminen ja miellyttäminen, siinä keinoja, joilla Amal yrittää selvitä kulttuurinsa vaatimuksista ja välttää ja piilottaa sen synniksi ja häpeäksi leimaamia lipsahduksia. Nuorten tyttöjen tavoin Amalilla on kuitenkin myös bestiksensä Sabah ja tytöillä omat salaisuutensa ja haaveensa. Niiden turvin lukijallekin tarjoutuu tilaisuus seesteisiin tuokioihin ja tunnelmiin, ja romantiikkaa tulee tarjolle, kun Amal varttuessaan tapaa elämänsä suuren mutta traagisen rakkauden Ahmedin.

Seuraan kiinnostuneena, mitä tapahtuu, kun alistetussa asemassa oleva tyttö ja nuori nainen saa koulutusta, alkaa tiedostaa kohtelunsa epäoikeudenmukaisuutta ja kyseenalaistaa kulttuurinsa sääntöjä. Romaani osoittaa hyvin, millainen mahdollisuus ja uhka tyttöjen koulukäyntiin autoritaarisessa, miesvaltaisessa järjestelmässä sisältyy kaikkialla maailmassa.

Aikuistuvan Amalin mielessä kytee voimakas halu vapautua patriarkaatin vaatimuksista ja kurinpidosta, mutta pelkällä tahdonvoimalla se ei onnistu. Kun poliittiset tapahtumat romuttavat unelmat itse valitusta elämästä, perheen ja kasvatuksen paine lannistavat vastarinnan.

POLITIIKKA JÄÄ ROMAANISSA kohtalaisen vähälle huomiolle. Sen sijaan kirjailija keskittyy näkyvästi henkilöidensä fyysiseen ja sosiaaliseen miljööseen. Kotona Samawassa runsaasti huomiota saavat mm. aistimusvoimaiset ruuanlaitto- ja ateriointikuvaukset, nehän ovat naisten ominta osaamista. Toisella tavalla ruoka on pääosassa pakolaisleirillä Saudi-Arabiassa.

Sisäpoliittisen vainon ja väkivallan kiihtymiseen Al-mehsen tarttuu Amalin lähipiirin miesten henkilökuvissa. Amalin pakomatka Saudi-Arabiaan kahden pienen lapsen kanssa on pelottavaa luettavaa, ja leiriolot tietysti järkyttävät. Erikoista on kuitenkin se, että leirillä puolisoiden välit ja tasa-arvo selvästi kohentuvat.

Kun kyse on perheen hengissä säilymisestä, naisen toiminnan tila ei voi enää rajoittua vain "kotiin". Saadessaan tilaisuuden harjoittaa ammattiaan opettajaksi opiskellut Amal löytää jälleen oman nuoruudenaikaisen tahtonsa. Al-mehsen kirjoittaa:

Tämä oli Amalin omaa aikaa, naisena ja tekijänä. Ei äitinä ja vaimona. Tässä parakissa hän muisti itsensä sellaisena kuin Ahmed ja Sabah olivat hänet tunteneet. Sellaisena kuin hän itse halusi itsensä yhä tuntea.

Amalilla on mahdollisuus vahvistaa myös oppilaidensa - he kaikki ovat tietysti tyttöjä - itsenäistymisunelmia. Vastarinta alkaa liikuttavan pienistä eleistä: ovi lukitaan, kaikki löysäävät hiukset peittäviä huivejaan ja aloittavat iloisen puheensorinan. Myös leiriyhteisöstä löytyy yhdessä selviämisen eetosta, mutta nämä esimerkkikohtaukset jäävät romaanissa laimeiksi Amalin henkilökohtaisen taistelun ja voimaantumisen rinnalla. 

Tulevien tapahtumien kannalta Amalin roolin muutos on kuitenkin kaksiteräinen. Perheen päästyä turvaan Suomeen entiseen varjoelämään alistuminen tuottaa suuria vaikeuksia sekä Amalille itselleen että erityisesti hänen puolisolleen. 

KIRJAILIJA ON KOROSTANUT halunneensa kirjoittaa päähenkilön tarinan niin, ettei tulisi tahtomattaan vahvistaneeksi yleistäviä, rasistisia näkemyksiä arabikulttuurista ja islamista. Hayati, rakkaani on selkeä kunnianosoitus rohkealle, itsenäistyvälle naiselle, mutta alan yllätyksekseni ymmärtää myös hänen puolisonsa käyttäytymistä, vaikka en sitä hyväksykään.

Uusi alku Suomessa tarjoaa alistetulle naiselle oman äänen, mahdollisuuden näkyä, kuulua ja toimia varomatta ja pelkäämättä. Valta-asemaansa tottuneen miehen itsetunnolle tilanne on kuitenkin musertava, ja tyhjän päälle joutunut, turhautunut mies alkaa käyttäytyä tuhoisasti.

Väkivaltakuvaukset eivät ole miellyttävää luettavaa minkäänlaisina, mutta Amani Al-mehsenin romaanissa ne pakottavat ajattelemaan, millaisia kohtaloita maahanmuuttajilla saattaa olla takanaan. Toisaalta itseäni puhuttelivat usein tarinan vaatimattomilta vaikuttavat arkiset kohtaukset. 

Kun Amal saa osakseen hyväntuulista kohtelua vaikkapa Kuopion torilla, hän on äärettömän onnellinen. Kohtaus toistaa luvun alkuun sijoitetun runon teemaa kovia kokeneiden ihmisten toiveesta elää rauhassa tavallista elämää. Myös Amal haluaa olla, toimia ja tulla kohdelluksi kuin ihan tavallinen ihminen.

Miksi emme antaisi mustan suruhuivinsa valkoiseksi vaihtaneelle Amalille mahdollisuutta olla yksi meistä?

Amani Al-mehsen. Kuva: Jonne Räsänen / Otava