Marlen Haushofer: Seinä

Nainen ja alusta aloittamisen taito 

Marlen Haushofer: Seinä (Die Wand). Suom. Eila Pennanen. WSOY 2025 (toinen painos). 218 s.

Itävaltalaisen Marlen Haushoferin (1920-1970) romaani Seinä ilmestyi saksaksi ensimmäisen kerran 1963 ja heti seuraavana vuonna suomeksi Eila Pennasen kääntämänä. Erityisen huomion romaani sai Suomessa noustuaan näkyvästi esille Saara Turusen ja Petra Moisasen toimittamassa, aikamme klassikkoja esittelevässä Suurteoksia-sarjassa (Tammi 2021). Viime syksynä romaanista saatiin uusi painos.

Seinä on dystooppinen robinsonadi yllättäen eristyksiin jäävästä naisesta ja hänen mahdollisuuksistaan pysyä hengissä ja järjissään. Ymmärrän hyvin, että romaania on analysoitu paljon naisnäkökulmasta. Itse luen sitä kuitenkin erityisesti sivilisaatiomme kritiikkinä ja ihmisyyden pohdintana.

Lukiessa kannattaa pitää mielessä romaanin ilmestymisaika. 1960-luvun alussa ollaan vielä varsin lähellä sotaa ja sen aiheuttamaa henkistä ja aineellista ahdinkoa - ja kekseliäisyyttä. Ihmisillä oli konkreetimpi tuntuma ravintonsa hankkimiseen ja ruumiinsa suojaamiseen. Ydinaseet olivat luoneet ihmiskunnan ylle katastrofin uhkan, mutta ilmassa oli myös uuden alun henkeä.

Niinpä Seinä on synkästä ja pelottavasta aiheestaan huolimatta myös rauhoittavaa, välistä jopa lempeää luettavaa.

ROMAANIN LÄHTÖKOHTA on realistinen. Kertoja, nelikymppinen (kirjailijan ikäinen) nainen on saapunut vuoristossa sijaitsevalle metsästysmajalle yhdessä serkkunsa Luisen ja tämän miehen Hugon kanssa. Pariskunta päättää lähteä vielä jalan laaksossa sijaitsevaan kylään, mutta kertoja jää majalle, ja kohta puolisoiden koira Luchs palaa hänen seurakseen.

Aamulla aviopari on edelleen poissa. Kun kertoja lähtee ottamaan selvää tilanteesta, hän törmää tiellä läpinäkyvään seinään, joka eristää majan ja sen yläpuolisen ympäristön muusta maailmasta. Kaikki hänen havaitsemansa seinäntakaiset ihmiset ja eläimet ovat jähmettyneet niille sijoilleen kesken puuhiensa. Vain ruoho ja puut näyttävät eläviltä.

Tilanne on klaustrofobinen. Ilmiön syiden pohtiminen jää romaanissa kuitenkin varsin vähälle, ja dystooppinen kuvastokin rajautuu lähinnä seinään ja sen ilmestymiseen. Alun jälkeen Haushofer näyttää jälleen tavoittelevan realismia.

Hugo on atomisodan pelossa hankkinut vuoristomajalle monenlaisia varastoja ja välineitä, ja niiden turvin nainen pääsee alkuun, ennen kuin pystyy parhaansa mukaan hyödyntämään ympäristöään. Saatuaan yllättäen seurakseen vielä lehmän ja kissan hänellä on huolehdittavanaan yhteisö, josta on sekä henkistä että aineellista apua.

Toiminnallisen jännityksen ja kauhuefektien sijasta kirjailija keskittyy päähenkilönsä psyykkisen ja fyysisen selviytymisen seuraamiseen, ja lukijakin alkaa miettiä, miten itse pärjäisi samassa tilanteessa.

TAPAHTUMIA KÄYDÄÄN LÄPI päiväkirjamaisesti kertojan muistin ja muistiinpanojen varassa. Tänään, marraskuun viidentenä, aloitan kertomukseni, ilmoittaa kirjoittaja romaanin alussa reilun kahden vuoden kuluttua katastrofista. Paperin loppuessa lähes neljä kuukautta myöhemmin päättyy kirjoittaminenkin.

Kieli on väline, jolla ihminen pyrkii saamaan aikaan jonkinlaista järjestystä oudoksi ja hallitsemattomaksi muuttuneessa maailmassa. Kun inhimillinen vuorovaikutus ei onnistu, sen puutetta voi paikata kirjoittamisella, itsekeskustelulla. Samalla tavalla toimii päähenkilö angolalaisen José Eduardo Agualusan romaanissa Yleinen unohdusteoria (Kirjareppu 16.5.2025).

Seinän kertoja painottaa kirjoittamisensa terapeuttisuutta: En kirjoita kirjoittamisen ilosta; minulle on tapahtunut jotakin, jonka takia minun on kirjoitettava, jos en halua menettää järkeäni, Eihän ole ketään, joka voisi ajatella ja surra puolestani. Kuulen tunnustuksesta myös kirjailijan äänen, varsinkin kun kertoja mainitsee kirjoittamisen myös tehtäväkseen.

Kertoja puhuu eläimilleen, mutta dialogia tekstissä ei esiinny. Jaksojakin on harvakseltaan, ja kirjasta puuttuvat kokonaan erilliset luvut. Kun romaanin kerrontaan kuuluvat vielä muistikatkot ja hetkittäiset aikahypyt taakse-ja eteenpäin, lukeminen vaatii syventymistä mutta sujuu sitten hyvin.

Välillä ihan ihmettelin sen helppoutta ja tekstin merkillistä kiinnostavuutta. Päähenkilön yksityiskohtaisesti kuvatut työt ovat arkipäiväisiä ja toistuvat usein samanlaisina, enkä silti halua menettää riviäkään. En oikeastaan samastu kertojaan, haluan vain olla herkeämättä läsnä ja myötä, ikään kuin auttamassa häntä eteenpäin.

SEINÄ EI OLE SANKARILLINEN SELVIYTYMISTARINA kuten perinteiset robinsonadit. Kertoja joutuu ottamaan mittaa luonnosta, mutta hän ei tavoittele sen herruutta, ei halua olla sen rauhanhäiritsijä. Hänelle riittävät sopeutuminen ja vastavuoroisuus.

Välistä sulautuminen etenee jopa niin pitkälle, että nainen tuntee yksityisen minänsä imeytyvän hitaasti johonkin suurempaan meihin. Niin tapahtuu erityisesti kohtauksissa, joissa hänellä on mahdollisuus raatamisensa vastapainoksi pysähtyä lepäämään ja katselemaan ympäristöään.

Säiden rekisteröinti on tarkkaa ja perusteltua ja mm. myrskykohtaukset kauhistuttavia. Niiden vastakohta ovat henkeäsalpaavat näkymät varsinkin alppilaitumella, jonne nainen joukkoineen hankkiutuu kesäisin kulkemaan läpi lämpimien tuoksuvien päivien ja tähtivälkkeisten öiden.

Samanlaista hyvää oloa henkivät kuvaukset kertojan suhteesta ja suhtautumisesta eläinystäviinsä. Romaani osoittaa selkeästi, kuinka tärkeää luonnosta ja toisista elävistä huolehtiminen on ihmisen oman hyvinvoinnin kannalta. Ihmistä ei ole luotu keskittymään vain itseensä.

Onnistunut yhteiselämä vaatii kertojalta kuitenkin huolenpidon lisäksi suostumista eläinten lajityypilliseen käyttäytymiseen, eikä se ole aivan ongelmatonta. Esiin nousevat suuret teemat rakkaus, kuolema, lisääntyminen ja surmaaminen.

Tärkeä kysymys on: kenen ja millaisilla ehdoilla toimitaan? Toinen yhtä tärkeä kuuluu: mitä ihminen tarvitsee välttämättä ja mikä kaikki on tarpeetonta tai jopa vahingollista? Kysymykset ovat ajattomia mutta käyneet yhä vain tärkeämmiksi ja ajankohtaisemmiksi. Seinää on mahdoton lukea nykyelämästä irrallaan.

HAUSHOFERIN KRITIIKKI mm. kaupunkielämää ja teknistymistä vastaan on harvoin suoraa. Yleensä kertoja lähestyy entistä elämäntapaansa uudenlaisen elämänsä kautta. Luonto toimii "näköalapaikkana" myös itsekritiikille: 

Käsitin että kaikki, mitä siihen mennessä olin ajatellut ja tehnyt tai miltei kaikki, oli ollut vain jäljennöstä. Toiset ihmiset olivat ajatelleet ja tehneet minulle malliksi. Minun täytyi vain seurata heidän jälkiään.

Uudessa maailmassaan naisen ei enää tarvitse olla huolissaan omaisuudestaan eikä ulkonäöstään, ei toimia kellon eikä toisten ihmisten odotusten mukaan. Hän on vaivattu ja rasitettu ja huolissaan eläimistään mutta hyväksyy sen kaiken osakseen, ihmisen osaksi. Huoli on hinta kyvystä rakastaa, hän ajattelee eikä tiedä mitään järkevämpää mielenvirettä kuin rakkaus.

Haushoferin romaanissa on runsaasti pysähtymään ja pohtimaan pakottavia ajatuksia ja kohtauksia, mutta mieleenjäävin näytös tapahtuu (huomiota herättävän eleettömästi) romaanin loppusivuilla. Tapausta kuten koko romaania voi tulkita usealla tavalla. Keskeistä siinä on kuitenkin kysymys tappamisesta.

Ihmisellä on älynsä, mielikuvituksensa ja tunteidensa takia kyky ja velvollisuus huolehtia elämisen säilymisestä, mutta joskus on välttämätöntä tappaa. Haushofer pakottaa miettimään, missä tilanteessa ja missä määrin se on oikeutettua. Eikä kyse ole vain eläinten ja ihmisten surmaamisesta vaan ylipäänsä tuhoisasta luontoon ja ihmisyyteen puuttumisesta.

Marlen Haushoferin Seinä ansaitsee todella paikkansa modernien klassikoiden kaanonissa.