Jenni Räinä: Suo muistaa

 

Paras tapa vaikuttaa on tehdä 

Jenni Räinä: Suo muistaa. Gummerus 2022. 261 s.

Alussa on suo, Juho ja autio kyläkoulu. Kolmikymppinen Juho ei pysty enää katsomaan sivusta ilmastokriisiä ja luontokatoa vaan haluaa tehdä jotain jarruttaakseen muutosta. Hän perustaa ostamalleen kyläkoululle Koskenniskaan ekoyhteisön, joka alkaa ennallistaa koulun lähistöllä sijaitsevia ojitettuja Kivisuota ja Kotisuota ja elää mahdollisimman omavaraisesti.

Oululaisen toimittajan ja tietokirjailijan Jenni Räinän (s. 1980) esikoisromaani Suo muistaa sijoittuu samoille tienoille Pohjois-Suomeen kuin hänen yhdessä valokuvaaja Vesa Rannan kanssa tekemänsä Reunalla-teos (2017). Tyhjenevillä sivukylillä ja kaukana palveluista ollaan nytkin.

Romaanin toinen keskeinen henkilö on vaarivainajansa taloa tyhjentävä, toimittajan työstä vapaata pitävä Hellä. Hän tietää hyvin, että laudat hylättyjen talojen ikkunoissa odottavat turhaan irrottajaansa. Vanhaan ei ole paluuta, vaikka oli ehtinyt kulua vain muutama vuosikymmen siitä, kun talot oli rakennettu ja suot ojitettu pelloiksi.

Omat jälkensä romaanin ympäristökuvauksiin ovat jättäneet myös talouden luonnonvoimat, säälimättömät metsähakkuut ja tuhoisa turvetuotanto. Niistäkin Räinä on jo aiemmin tarjonnut tärkeää tietoa. Yhdessä Pekka Juntin, Anna Ruohosen ja valokuvaaja Anssi Jokirannan kanssa tehty Metsä meidän jälkeemme sai vuoden 2019 Tieto-Finlandia-palkinnon.

ROMAANISSAAN Suo muistaa Räinä keskittyy, kuten nimikin antaa ymmärtää, erityisesti suoluonnon ja sen elvyttämisen kuvaamiseen. Jos mieleen juolahtaa Delia Owensin hittiromaani Suon villi laulu, se kannattaa unohtaa. Räinän esikoisteoksella on Owensin tällä hetkellä elokuvanakin leviävän tarinan kanssa varsin vähän jos ollenkaan tekemistä.

Owensin romaanissa huomio on tiukasti henkilöissä ja heidän keskinäisissä jännitteissään. Räinän teoksessa oleellinen asema on suoluonnolla. Ihmisten tekemiset ja puheet ovat usein kuin sitä vahvistavia sivurooleja.

Suomalainen aapasuo kerrostumineen, eliöineen ja ilmiöineen, tuoksuineen ja makuineen avautuu lukijan eteen, kuin seisoisi itse saappaissaan sen reunalla. Suota kuvataan romaanissa pääsääntöisesti henkilöiden kokemusten kautta. Taustoillaan he näyttävät, missä kaikessa elämämme on nykyisellään pahasti pielessä ja mistä kaikesta he ovat etsiytymässä eroon myös itseään suojellakseen. 

On kuitenkin pakko tunnustaa, että useimmat Koskenniskan yhteisön jäsenistä eivät päästä kovin lähelle itseään ja hämmentävän vaillinaisiksi jäävät mielestäni keskushenkilöidenkin henkilökuvat.

Tunnetasolla minuun vetosivat oikeastaan vain vaarin jäämistöä läpi käyvän Hellän muistot ja hänen käyntinsä vanhan Ilmari-sedän luona. Ne herättivät hyvin samanlaisia myötäelämisen läikähdyksiä kuin Reunalla-teoksen todelliset henkilöt ja ympäristöt. 

ASKEETTISEN ELÄMÄNTAVAN, töiden, pihapiirien ja luonnon kuvauksiin eläydyin voimakkaammin. Kun henkilöiden kiintymyssuhteet eivät syvene eivätkä erimielisyydet leimahda riidoiksi saakka, romaanin jännite virittyy pääosin juuri ankaran työn ja siinä onnistumisen välille.

Kannattaako tämä raataminen? Päästäänkö toivottuun tulokseen? Onko luonnon suhteen vielä jotain tehtävissä?

Voittopalkinto ja onnellinen loppu olisivat liian helppo ratkaisu ja vääränlainen viesti luonnon hätätilaa julistavassa romaanissa, mutta jonkinlaisia lääkkeitä ilmastoahdistukseen sentään löytyy.

Vaikka luonnonvoimille on mahdoton panna vastaan, on tärkeää tehdä jotain eikä vain huokailla ja alistua, saati jatkaa entiseen tapaan mistään välittämättä. On pakottauduttava toiveikkaaksi.

- - oli kiire. Oli palava maa, joka ei odottanut. Eikä Juhokaan enää odottanut. Paras tapa vaikuttaa oli tehdä. Niin muutos leviäisi. 

 

RÄINÄN KIRKKAANA ja rauhallisena kulkevasta kielestä on helppo nauttia, ja romaanin tendenssinkin takana pysyn mielelläni. Ja vaikka tarina etenee kovin verkkaisesti ja välillä toisteisestikin ja tietoa tulee enemmän ja tiiviimmin, kuin yleensä fiktiossa, Suo muistaa -romaanin teemat ovat niin tärkeitä, että niiden äärelle rauhoittuminen on enemmän kuin paikallaan.

Kotisuon reunalla Juho nojasi sauvoihin ja antoi katseensa levätä avautuvan aavan pinnalla. - - Kuului tuuli, metsän rahina selän takana. Koko kevään ja kesän täällä oli kosiskeltu, lisäännytty ja kasvatettu jälkeläisiä, mutta vuoden lähestyessä loppuaan suon ylle oli laskeutunut painava, täysi hiljaisuus. Ulkopuolella maailma kuohui pysähtymättä. Se jatkoi kuten aina.

Nuorempana olisin hyvinkin saattanut ilmoittautua Koskenniskalla sinnittelevän ekoyhteisön jäseneksi.

Jenni Räinä. Kuva: Vesa Ranta