Tuula Karjalainen: Outi Heiskanen, taiteilija kuin shamaani

Kaaoksen, virheiden ja tyhjyyden taiteilija


Tuula Karjalainen: Outi Heiskanen, taiteilija kuin shamaani. Siltala 2021. 272 s.


Shamaani, peikko, velho, noita ja väriläiskä. Unennäkijä ja risumummo. Superstar ja umpihullu. - Rakkaalla lapsella on monta nimeä ja rakastetulla taiteilijalla monta luonnehdintaa. Ja kaikki käyvät, ainakin Outi Heiskaselle itselleen.

Tuula Karjalaisen elämäkerta Outi Heiskasesta (s. 1937) on yhtä vauhdikas ja värikäs kuin kohteensa. Varmaa on, että Outi Heiskasen elämän ja teosten esittelijällä ja erittelijällä ei ole ollut pulaa kerrottavasta. Vaikeus on pikemminkin ollut välttyä kirjaamasta kaikkea, jotta Heiskasen elämä ei jämähtäisi pelkäksi luetteloinniksi.

Ei jämähdä. Outi Heiskanen, taiteilija kuin shamaani -teos tempaa heti mukaansa, eikä sen kyydistä sen jälkeen tee mieli hypätä.


TEOKSEN ELÄVYYTEEN vaikuttaa osaltaan se, että kirjassa on runsaasti otteita Heiskasen päiväkirjoista. Sitä paitsi taidehistorioitsija ja tietokirjalija  Tuula Karjalainen (s. 1942) tuntee kuvattavansa henkilökohtaisesti hyvin. Heiskasen ja Karjalaisen ystävyys on vuosikymmenten pituinen.

Karjalainen yhdistää kirjassaan Outi Heiskasen elämänvaiheet ja taiteellisen työn erinomaisesti. Elämäkertatietojen valossa Heiskasen kuvat ja installaatiot avautuvat niistä kiinnostuneille entistä paremmin, ja samalla näkee, kuinka taide läpäisee taiteilijan koko elämän joka vaiheen.

Kun saan esimerkiksi tietää nuoren Outin olleen usein mukana eläinlääkäri-isänsä työmatkoilla ja katselleen kiinnostuneena isän toimia hämärissä talleissa ja navetoissa, tuntuu selvältä, että Heiskasen taiteessa esiintyy niin runsaasti erilaisia eläimiä, todellisia ja myyttisiä.

Ja kun luen, millaisella uteliaisuudella pieni Outi tarkasteli  lapsuutensa "häpeänurkan" kaapissa olevia, isotäti Klaaran Intiasta lähettämiä ihmeellisiä esineitä, tajuan oitis taiteilijan elinikäisen kiinnostuksen buddhalaisuuteen. 

Isotäti pyrki mutta ei päässyt Tiibetiin saakka, ja Outinkin ensimmäinen matka jäi torsoksi. Vuonna 2000 Outi Heiskanen ja Tuula Karjalainen kuitenkin kiersivät - henkensä kaupalla - buddhalaisten pyhän Kailasvuoren, ja kuinka ollakaan, kirjan kuva Dolma La Pasin hautausmaan värikkäistä lippunaruista tarjoaa taas uuden ahaa-elämyksen.

Mieleeni nousevat Heiskasen installaatiot, joissa hennoille naruille ripustetut, silkkimäisen ohuet vedokset lepattavat ohikulkijoiden aikaansaamassa ilmavirrassa kuin rukoukset. Samantyylisiä mielleyhtymiä kirja tarjoaa enemmänkin. 


HEISKASEN NUORENA kokema raiskaus nousee tekstissä esiin usean kerran ja onkin vaikuttanut voimakkaasti Heiskasen sekä henkilökohtaiseen elämään että taiteeseen. Outi Heiskasen töissä on aina ollut vahvasti läsnä naiseuden ja äitiyden tematiikka, ja Karjalainen kirjoittaa, kuinka taiteilija tunsi usein syyllisyyttä vaimon ja äidin roolin laiminlyönneistään.

Totta onkin, että koti ja lapset olivat kuvaamataidonopettajan ja kalligrafin Toivo Heiskasen huolenpidon varassa. Outi piti avioliittoaan epäonnistuneena, mutta aviomiehen kärsivällisyyttä on kyllä pakko ihailla, kun lukee Heiskasten kotielämästä. 

Karjalainen luonnehtii pariskunnan 1970-luvun Katajanokan asuntoa laboratorioksi, jossa kokoontui tai majaili yhtenään kirjava joukko ystäviä ja taiteilijatovereita. Yhdessä suunniteltiin ja kokeiltiin kaikkia mahdollisia taidemaailman uutuuksia milloin tiiviimmän Record Singersin ja milloin sitä väljemmän Bellinin akatemian voimin ja nimissä.

Outi Heiskanen on aina rakastanut esiintyä ja olla huomion kohteena. Performanssit tarjosivat siihen mainion tilaisuuden, ja Heiskanen järjesti niitä myös näyttelyidensä avajaisiin. Kirjasta löytyy monia hauskoja kuvia ja kuvauksia Heiskasen ja hänen ystäväpiirinsä julkisista projekteista, jotka tietysti sekä ihmetyttivät että ihastuttivat performanssitaiteeseen vielä tottumattomia katsojia.

Kuuluisin Record Singersin ja Bellinin akatemian projekteista lienee Meilahteen kesällä 1983 työstetty Siirrettävä Tuonela -niminen projekti, jonka risuista solmitut majat ja eläinhahmot olivat Heiskasta tyypillisimmillään. Grafiikkansa "risuviivan" Heiskanen on kertonut saaneensa Unto Koistiselta, ja risumajoista ja muista samanhenkisistä tilapäisasumuksista tuli sittemmin hänen grafiikkansa ja installaatioidensa perusaiheita. 


ESIINTYMISEN VEROINEN TARVE Heiskasella on ollut matkusteluun. Kirjassa kerrotuista matkoista yllättävin lienee taiteilijan äkkilähtö Amerikkaan. Saattaessaan ystäväänsä Ruotsin-lautalle Heiskanen päättikin lähteä Brasiliaan - silkkisessä aamutakissa ja pelkkä käsilaukku matkassaan! Lähtöään hän sittemmin selitti sillä, että allakassa oli juuri silloin sopivasti tilaa ja huokea lentokin tarjolla.

Rohkea heittäytyjä antautui estoitta myös rakkauden vietäväksi. Salamarakastuminen ruotsalaiseen Anders Lundiin sai viisikymppisen taiteilijan muuttamaan Gotlantiin, vaikka mies oli häntä parikymmentä vuotta nuorempi, alkoholisoitunut ja rahaton aikamiespoika. 

Varsin pitkään jatkunutta onnellista mutta myös ongelmaista suhdetta kuvataan kirjassa paljolti Heiskasen päiväkirjamerkintöjä lainaten. Merkinnät ovat avomielisiä mutta eivät sensaatiomaisia. Pitkin matkaa Karjalainen noudattaa kirjan prologissa esittämäänsä lupausta: - - haluan valottaa hänen elämäänsä kaikkine ristiriitoineen ja monimutkaisuuksineen. En halua pienentää enkä suurentaa häntä - - .

Juuri tuon objektiivisuuteen tähtäävän tarkastelun vuoksi eteen piirtyy elävä kuva persoonallisesta taiteilijasta ja aidosta ihmisestä. Kuvattavasta loistaa hänen energisyytensä, luovuutensa ja säteilynsä, mutta samalla paljastuvat taiteilijan itsekeskeisyyden ja kaoottiselta vaikuttavan käyttäytymisen ympäristölle ja hänelle itselleenkin aiheuttamat paineet.

Silti Heiskanen tunnustautuu juuri kaaoksesta ja sekavuudesta luovuutensa ammentavaksi taiteilijaksi. Haluan puolustaa oikeuttani katsoa kaaosta ja sekavuutta, nähdä se. Se on minun aiheeni samalla kun mielessäni on pyhä matka päästä paljain jaloin kävelemällä kiertämään Kailas-vuori.


LISÄÄN HEISKASEN EPITEETTEIHIN kilvoittelijan. Virheet, etsiminen, eksyminen ja tyhjyys vaikuttavat olleen Heiskaselle vähintään yhtä tärkeitä kuin karnevalistinen kaaos.

Karjalainen kirjoittaa: Tyhjyys oli jumalallista, mutta sen rinnalla oli virhe - -. Ne kaksi, tyhjyys ja virhe, olivat tärkeintä hänen taiteessaan, taiteen perusta, rakennusaineet ja hänen muusansa. Molemmat olivat usein tie jonnekin ennalta aavistamattomaan ja odottamattomaan.

Perinteiset grafiikan lait Heiskanen kumosi monien kauhistukseksi mm. vanhojen laattojensa uusiokäytöllä. Intohimoinen pasianssin pelaaja teki omia originelleja pelikorttejaan paljolti vanhoja laattoja pienentämällä, ja milloin missäkin lojuviin laattoihin ilmestyneet ylimääräiset rosot ja jäljet olivat pelkästään tervetulleita muutoksia.

Erityisesti vastustusta herättivät aluksi Heiskasen kompiiseiksi nimeämät työt. Niissä taiteilija yhdisteli estoitta samaan vedokseen eri aikoina syntyneitä laattoja ja loi näin syntyneisiin kombinaatioihin erikoislaatuisen ajattomuuden ja tilattomuuden tunnun.

Kun Heiskanen sittemmin sai kansainvälistä mainetta omaleimaisesta taidegrafiikastaan, jopa Pentti Kaskipuron, Heiskasen tärkeimmän opettajan, käsitykset grafiikan säännöistä joutuivat joustamaan. 


TUULA KARJALAISEN elämäkerta Outi Heiskasesta on raikas, runsas, hauska ja liikuttava. Se on täynnä kiinnostavia yksityiskohtia mutta tarjoaa myös hyvän kokonaiskuvan. Ainoa harmittava seikka liittyy kirjan kieleen.

Heiskasen lennokkaat, purkauksenomaiset päiväkirjamerkinnät on tietysti lainattava kirjaan sellaisinaan, mutta välistä vaikuttaa siltä, että Heiskasen huoleton, huiskiva tyyli on tarttunut myös elämäkerran kirjoittajaan, ja siihen olisin kaivannut oikolukijan puuttumista.

Tuula Karjalainen


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Delia Owens: Suon villi laulu

Pertti Lassila: Venetsia

Ann-Luise Bertell: Oma maa