Meri Valkama: Sinun, Margot

 


Nuori nainen vailla menneisyyttä 


Meri Valkama: Sinun, Margot. WSOY 2021. 556 s.


Toimittaja Meri Valkaman (s. 1980) esikoisteos Sinun, Margot on ehtinyt jo saada Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon, ja romaanin perään ovat kuulemma kyselleet myös teatterin- ja elokuvantekijät. En ihmettele, sillä niin kiinnostavasta ja taitavasti kerrotusta tarinasta on kyse.

Alussa nimien ja vuosilukujen kanssa saa olla tarkkana, mutta kun henkilöasetelma käy tutuksi, lukeminen sujuu hyvin ja aikatasojen vaihtelu lisää jännittävyyttä. Pääosin ollaan Berliinissä 1980-luvulla ja reilut parikymmentä vuotta myöhemmin.

Romaanin DDR on Valkamalle tuttu lapsuudesta. Isän työ suomalaislehden kirjeenvaihtajana vei perheen Itä-Berliiniin samaan tapaan kuin romaanin Viljan vanhemmat. Valkama on kuitenkin tähdentänyt, että Sinun, Margot ei ole autofiktiota. Sen henkilöissä ja tapahtumissa on kirjailijaa itseään juuri sen verran kuin fiktiossa yleensä.


ROMAANIN PÄÄHENKILÖN Viljan vanhemmat Markus ja Rosa muuttavat Berliiniin vakuuttuneina sosialismin erinomaisuudesta. Takaisin Suomeen palataan kuitenkin toisissa tunnelmissa. Syyt ovat sekä historialliset että henkilökohtaiset.

Kun perhe Suomessa hajoaa, Matias-veli jää äidin luo, Vilja isän kanssa. Tytön muistot ja mielikuvat varhaislapsuudesta hämärtyvät ja unohtuvat, ja vasta isän kuoltua aikuinen Vilja alkaa ihmetellä, mitä Berliinissä oikein tapahtui. Miksi tuosta ajasta on perheessä täysin vaiettu?

Romaanin ulkoinen ja sisäinen juoni rakentuvat Viljan matkasta Berliiniin, lapsuuteensa ja samalla identiteettinsä ytimeen. Isän jäämistöstä löytyvä kirjepino pakottaa Viljan lähtemään salaperäisen Margotin jäljille, joka paljastuu Viljan päiväkodin työntekijäksi Luiseksi ja samalla isän salaiseksi rakastetuksi.

Tietymättömissä olevan Luisen jäljittäminen on mutkikasta ja jännittävää kuin etsiväromaaneissa. Samalla Valkama maalaa havainnollista kokonaiskuvaa elämästä ja ympäristöistä Erich Honeckerin aikaisessa Itä-Saksassa ja yhdistyneiden Saksojen 2000-luvun Berliinissä.

Markuksen ja Rosan idealismi vaikuttaa kyllä silmät ummistavalta optimismilta, mutta eivät he sokeita ole. Heillä on pyrkimys hyvään, johon kuitenkin ollaan vasta matkalla. On tärkeää, että jaksetaan taistella rauhan, oikeudenmukaisuuden, hyvinvoinnin ja tasa-arvon puolesta sekä lähellä että kaukana. Maailma voi parantua, kun uskoo asiaansa.


HAASTATTELUISSAAN Valkama on kertonut halunneensa kirjoittaa DDR:stä "uudesta tulokulmasta", kyseenalaistaa voittajien yksipuolisesti kauhistelevan, pilkallisen ja karnevalisoivan näkökulman. Romaani näyttää, kuinka eri tavoin ihmiset kokevat muurin murtumisen ja vanhan järjestelmän katoamisen.

Kun ihmisen ja kokonaisen kansanosan ajattelu- ja elämäntapa leimataan mielettömäksi ja epäonnistuneeksi ja heidän kokemuksensa ja pyrkimyksensä ja samalla muistonsa ja unelmansa sivuutetaan tai nollataan, seuraukset ovat vääjäämättä traagiset. Romaani ei kuitenkaan saarnaa eikä opeta. Se näyttää selkeästi myös järjestelmän nurjat puolet Tšernobyl-katastrofia myöten.

Kertoessaan eksyksissä olevista ihmisistä ja heidän yrityksistään löytää ratkaisu epätyydyttävään oloonsa Sinun, Margot vetoaa voimakkaasti tunteisiin. Rosalla, Markuksella, Viljalla ja Luisella on jokaisella omat keinonsa saada elämäänsä järjestystä, ja ne ovat yleispäteviä ja inhimillisiä.

Aivan samoin kuin ympäröivä yhteiskunta ei ole yksioikoisesti paha tai hyvä, romaanin henkilötkään eivät ole sellaisia. Aika ajoin heidän toimintansa tuntuu tylyltä, katalalta ja itsekkäältä, mutta he osaavat myös tuntea syyllisyyttä ja häpeää, katua, kiintyä ja rakastaa. 

Heidän käytöksensä on perusteltua ja ymmärrettävissä, ja heidän epätoivonsa herättää myötätuntoa. Valkaman henkilöissä peilaa tieten tai tahtomattaan myös itseään.


TOKI SYMPAATTISIMMALTA vaikuttaa kirjan päähenkilö Vilja. Samalla kun sydämestäni soisin hänen pääsevän tasapainoon itsensä ja hämärän menneisyytensä kanssa, mietin romaanin pääteemaa muistamisen ongelmallisuutta.

Romaani käsittelee muistia sekä kollektiivisesti että yksilötasolla ja pohtii muistamattomuutta ympäristön sanelemana ja itse valittuna käyttäytymisenä.

Milloin muistamattomuudessa on kyse pakenemisesta, milloin itsensä tai muiden varjelemisesta? Onko tarkoituksellinen unohtaminen oikein ja parantavaa vai päinvastoin? Kun Rosa vaikenee ja Vilja haluaa tietää, edessä on väistämättä välirikko. Se ainakin on sääli. 

Romaanin kuvaukset Viljasta vaeltelemassa lapsuusmaisemissaan muistojaan tavoitellen herkistävät ja liikuttavat. Kuka ihminen lopulta oli, jos ei muistanut omaa menneisyyttään? Saattoiko ihminen tuntea itsensä todella, jos ei muistanut ja häneltä salattiin hänen menneisyytensä?


PITKIN MATKAA Valkaman kieli ja tyyli on tarkkaa ja eläytyvää. Jos jossain tapahtumakäänteissä aistin hienoista epäuskottavuutta, ympäristökuvauksista ja niiden harkituista yksityiskohdista nautin täysin siemauksin. Miljöökuvaukset luovat romaaniin sen konkreetin ajankuvan ja vangitsevan ilmapiiriin. Usein niillä on myös symbolista merkitystä.

Toistuvat näkymät sateisille ja tuulisille kaduille myötäilevät hienosti henkilöiden hätää ja ahdistusta, ja Lenin-patsas tarkkailee tapahtumia kotona ja töissä kuin äänetön todistaja. Toisaalta ankeiden sisä- ja ulkotilojen vastapainoksi tarjolla on myös värikästä juhlintaa ja onnellisia, seesteisiä kesäpäiviä, irtiotto- ja lepohetkiä niin henkilöille kuin lukijalle.

Sinun, Margot rakentuu nykyromaanien tavoin kuin palapeli, mutta jotain perinteistäkin siinä on. Se ei ole vain kertalukemisella ohitettava yhden asian tai teeman esillepano vaan sisältää historiaa, elämää, kohtaloita ja kerroksia monenlaisiin pohdintoihin.

Se on kuin vanha mutta sateesta tuore maa Fischerinselillä Viljan saapuessa Berliiniin ottamaan selvää menneisyydestään: täynnä kimaltelevia kiviä, pieniä ja teräviä, ja syvänruskeita kastanjoita, ensin mykkiä mutta vähin erin salaisuutensa paljastavia viestejä ajasta, joka oli ja on.

Meri Valkama. Kuva: Otto Virtanen

  

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Delia Owens: Suon villi laulu

Pertti Lassila: Venetsia

Ann-Luise Bertell: Oma maa