Matti Rönkä: Surutalo




Koko elämä itsetunnon paikkailua


Matti Rönkä: Surutalo. Gummerus 2021. 287 s.



Oikeasti minä ole aina pikkuveli. Iänkaikkinen orpopoika Haapakosken Virilän kylältä. Kyläkoulun kasvatti. Purukasaan korkeushyppääjä. Lehmältä ja hieltä haiseva. Repussa laihaa mehua, ruisleivät voipaperissa ja ikuinen häpeä. Pelko. Etteivät muut arvosta. Siksi pitää pinnistää. Todistaa fiksuuttaan.


Ylen uutisankkurina toimivan Matti Röngän (s. 1959) yhdestoista romaani Surutalo kertoo kirjailijan itsensä oloisesta kuusikymppisestä miehestä. Luokkanousun tehnyt arkkitehti ja muotoilija Jukka Kokkonen on menestystäkin saanut mies, kun hän palaa pitkän tauon jälkeen kotiseudulleen Pohjois-Karjalaan. Isän kuoltua hän on lunastanut entisen kotitalonsa ja saapuu nyt tekemään sille kuntoarvioita.

Nopeasti selviää, että kohennusta kaipaisi omakin oleminen. Minäkertojan perhe-elämä itse suunnitellussa hienossa merenrantalossa ei ole ihan mallillaan, ja fiktiivisen Haapakosken vaaramaisemissa aktivoituvat lapsuusmuistot myrryttävät mielen entisestään.

Surutalo on Rönkää tutuimmillaan ja parhaimmillaan. Se on sujuvaa ja osumatarkkaa proosaa tavanomaisista mutta aina yhtä keskeisistä miehenelämän ongelmista. Nimestään huolimatta kirja ei ole synkkä, siitä pitävät huolen nokkela replikointi ja hyväntahtoinen ironia.


SURUTALO on kertomus isistä ja pojista ja sukupolvelta toiselle periytyvistä käyttäytymismalleista: voimankäytöstä, pärjäämisen pakosta, alituisesta riittämättömyydestä ja sisuksia korventavasta rakkaudennälästä ja osattomuuden pelosta.

Alakouluikäisenä äidistään orvoksi jäänyt Jukka on joutunut isonveljensä Timpan kanssa varttumaan puuseppäisän komennossa. Sodassa jalkansa ja saman tien oikeutensa suvun perintötaloon menettäneen, katkeroituneen isän kasvatus on ollut tiukkaa ja elämä niukkaa.

Kaikessa on säästelty, sanoissakin. Kehuja ei isältä ole koskaan herunut, ja elleivät käskyt menneet perille, puhui nyrkki. Kertojan jo lapsuudessa tulehtunut isäsuhde on katkennut kokonaan opiskeluaikana. Pakolliset tapaamiset ovat olleet molemmille kiusallisia.

Kun kertoja tekee katselmusta lunastamallaan rintamamiestilalla ja -talolla, hän on edelleen sitä mieltä, että kaikki elämän aikana koetut takaiskut ovat tavalla tai toisella onnettoman lapsuuden ja surkean isäsuhteen tulosta. 

Se vain ihmetyttää, kuinka paikkakunnalle jäänyt hervoton teknikkoveli on tullut isän kanssa toimeen ihan kohtuullisesti, vaikka hänen muu toimeentulonsa on tämän tästä ulosottomiesten syynissä. Olisikohan Timpan huolettomasssa, huumorivetoisessa asenteessa ja arkisissa elämänohjeissa sittenkin jotain opiksi otettavaa?


ROMAANIN TAPAHTUMAT sijoittuvat pääosin heinäkuulle 2020. Takaumissa kertoja käy läpi elämäänsä äidin kuolemasta eli syksystä 1967 lähtien. Jännitettä Rönkä virittelee romaaniinsa Jukan oman perhe-elämän solmuilla ja erityisesti välirikolla aikuisen tyttären kanssa. Mitä oikein on sattunut?

Nykyistä perhekriisiä kiinnostavammaksi nousevat kuitenkin lapsuuskodin tapahtumat ja veljesten erilaiset näkemykset niistä. Miksi veljesten muistot ja kokemukset poikkeavat toisistaan? Kenen mielikuvat ovat oikeampia? Tai muistelijaa ajatellen parempia? 

Kovin syvälle psykologiaan romaanissa ei pyritäkään kaivautumaan. Lukijalle jää tilaa miettiä itse isän ja poikien käyttäytymisen syitä ja seurauksia ja jakaa sen mukaan kritiikkiään ja ymmärrystään. Vaikka näkökulma on Jukan, kirjailija kohtelee kolmikkoaan tasavertaisesti hyvässä ja pahassa, ihmisinä, joita elämä riepottelee.

Se kuitenkin käy selväksi, kenen elämänasennetta romaanissa remontoidaan ja kuka toimii remonttireiskana. Kun kertoja jauhaa jauhamistaan isän ikävyydestä ja kovuudesta, veli hakee lisää olutta ja naurahtaa:

Semmoinen pesänselvitys. Inventaari talosta ja tavarasta ja Isän sielusta ja synneistä. Yhtä katkerana kaikesta. Kun on köyhää ja onnetonta. Aina vittumainen vastatuuli eikä suksi luistanut milloinkaan. - - Onneton lapsuus -muudilla mennään. Muotoilijamestari tilittää.


TIMPAN HENKILÖKUVAN AVULLA romaani kyseenalaistaa menestyksen ja varallisuuden merkityksen ihmisen tyytyväisyydelle. Mutta lisäksi sillä mielestäni kritisoidaan turhanaikaista tosikkoutta ja alituista itsetarkkailua.

Vaikka ei erityisesti innostuisikaan Timpan seksiohjeistuksista ja veljesten kapakkanotkuiluista, niillä on romaanissa perusteltu tehtävänsä synkän julkkisveljen ärtymyksen löysäämisessä ja kärsimysten suhteellistamisessa: Ei elämää kannata ottaa liian vakavasti! Pidetään hauskaa, kun voidaan!

Ja ollaan armollisia itselle ja muille, niin kuluneelta kuin tuo sanonta vaikuttaakin. Turha tuhlata elämänsä syyttelyyn ja syyllistymiseen, jos on vielä mahdollisuus korjata asenteitaan ja tekemisiään. Siinä romaanin pääsanoma.


VAIKKA ROMAANIN NAISKUVA jää ohueksi ja kliseiseksi, en anna sen häiritä lukukokemustani enkä nostalgisia tunnelmiani. Olen täysillä mukana, kun kertoja esittelee lapsuutensa elämäntapaa: töitä, tavaroita, ihmisiä ja ympäristöjä. Juuri tuommoista se oli!

Ja entä kun Rönkä pääsee listaamaan Ilmari Kokkosen verstaan työkaluja, nuoren Jukan ikkunanpokakatselmusta tai arkkitehti-muotoilijan saunanripaprojektia! Kaikki välineet, osat ja työvaiheet käydään läpi niin asiantuntevasti ja takitilleen, että on kuin lukisi alan oppikirjaa, eikä teksti silti ole lainkaan kuivaa.

Samalla tulee tunne, että näinköhän miesväki hoitaa sieluaan mieluiten. Vannesahoilla ja pylväsporilla. No, naisten ja viinaksien lisäksi, tietysti.

Matti Rönkä. Kuva: Liisa Valonen







Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Delia Owens: Suon villi laulu

Pertti Lassila: Venetsia

Valeria Luiselli: Kadonneiden lasten arkisto