Iris Hanika: Menneisyydenhallintalaitos

 

 Miten irti holokaustin perinnöstä


Iris Hanika: Menneisyydenhallintalaitos (Das Eigentliche, 2010). Suom. Raija Nylander. Siltala 2021. 175 s.


Ja jälleen kirja holokaustista? Ei ihan, sillä saksalaisen Iris Hanikan (s. 1962) pieni romaani Menneisyydenhallintalaitos sijoittuu nykyaikaan eikä sen keski-ikäisellä päähenkilöllä tai hänen suvullaankaan ole suoria kytköksiä natsi-Saksan tapahtumiin. Mutta epäsuorasti ollaan tekemisissä keskitysleirien kanssa.

Päähenkilö Hans Frambach on työssä berliiniläisessä holokaustin historiaa tallentavassa instituutissa, Menneisyydenhallintalaitoksessa. Hän luetteloi ja arkistoi siellä holokaustista selvinneiden kirjallisia jäämistöjä eli tarkastelee työkseen historian hirmutekoja ja niiden aiheuttamia kärsimyksiä.

Vuosien mittaan työ on alkanut käydä muutoinkin melankoliselle yksineläjälle ylivoimaiseksi. Vaikka miehellä ei henkilökohtaisesti ole syytä omantunnontuskiin, kollektiivisen syyllisyyden jatkuva käsittely ei anna hänelle mahdollisuutta päästä eroon surusta ja kärsimyksestä.

Siinä piileekin Iris Hanikan romaanin ydinasetelma. Menneisyydestä ei pääse koskaan eroon - tapahtunut mikä tapahtunut -, mutta onko siitä pakko koko ajan muistuttaa? Onko se vain sillä tavoin hallittavissa? Laitostamalla kärsimys?

Alan miettiä, miten monen uuden sukupolven on otettava kansallisen historiansa painolastit kannettavakseen, ennen kuin heillä on lupa pudottaa ne harteiltaan eikä heitä sen vuoksi leimata välinpitämättömiksi?


JUONTA ROMAANISSA ei ole juuri lainkaan, ja erottuvia henkilöitäkin vain jokunen. Seuraan lähinnä sitä, tapahtuuko parin ihmisen elämässä mitään korjausta.

Hansin ainoa ystävä on hänen työtoverinsa Graziela, jolla hänelläkin on ollut  vaikeutensa historian käsittelyssä. Rakkaus naimisissa olevaan mieheen on kuitenkin auttanut häntä irtautumaan holokaustin kauheuksista, vaikka se samalla on alistanut hänet epämääräisen parisuhteen armoille.

Hans ja Graziela ovat molemmat kiinnostavia ja omalla tavallaan sympaattisia, Graziela sokeassa rakkaudenkaipuussaan ja äidillisessä huolehtivuudessaan ja sisimmässään kuohahteleva Hans näennäisessä tyyneydessään ja pakollisessa sopeutuvuudessaan. 

Kun ystävyksien elämässä vihdoin koittaa hetki, jolloin he tohtivat panna vastaan ja edes ajatella muita elämisen ja olemisen vaihtoehtoja, kannustan heitä melkein ääneen. Pitäkää puolenne! Älkää ihmeessä palatko enää entiseen!   

Toisaalta heissä on myös humoristiset puolensa, ja hyvä niin. Koomisuudella kirjailija keventää muutoin raskaaksi käyvää kerrontaa. Hansin pakkoneuroosit ja hänen yhteenottonsa laitoksen sihteerin kanssa ovat huvittavia, ja Grazielan selittelyjen logiikka on hatara kuin harakan pesä.


VALTIOVALLAN RATKAISUJEN suhteen kirjailija on sen sijaan tinkimättömän totinen ja ironinen. Kun kertoja on kerrannut ensin holokaustin käsittelyn aiempia vaiheita, hän jatkaa kuvaamalla valtion  nykytaktiikkaa (jota esimerkiksi Berliinin-kävijä ei voi välttyä näkemästä): 

Tehtävän hoitovelvoite valettiin muistomerkkeihin, joiden lukumäärä kasvoi sitä nopeammin, mitä kauemmas menneisyyteen rikos jäi. Jokainen paikka, - ja niitähän riitti - missä rikoksia oli tapahtunut, muutettiin muistomerkiksi tai museoksi.

Kertoja jatkaa "valaisevia" kielikuvia hyödyntäen: Näin se pimeys, josta tämä valtio oli kauan sitten ryöminyt ulos, oli asetettu kirkkaimpaan valoon ja julistettu olennaiseksi. - - Tosin sen jälkeen kun se oli asetettu esille kuin tarjottimelle ja sitä valaistiin kirkkaasti kuin tuhannen auringon voimin joka puolelta, se ei ollut enää kiinnostava. Salamasota oli muuttunut salamavaloksi ja sen rikoksen todellisuus tarinaksi menneiltä ajoilta.

Kun Hans myöhemmin päätyy kävelyretkellään Potsdamer Platzin suureen "pilvenpiirtäjäkylään" ja katselee uusien Hollywood-elokuvien mainoksia, holokaustin tarinallistamiskritiikki nousee jälleen näkyvästi esiin.

Meidän menneisyydestämme on tullut massayleisön makuun sopiva. Se on pitkään riiputettua, ja siitä ovat hioutuneet kaikki särmät. Enää ei tarvitse ottaa huomioon niitäkään, jotka ovat sen itse kokeneet, jotka ovat sen omin silmin nähneet, jotka ovat selvinneet hengissä ja tietävät kertoa siitä, sillä heitä tuskin enää on, joten tämän meidän historiamme voi nyt menetyksettä syöttää suureen tarinankertomiskoneeseen.

Ja kerätä rahat tarinoiden kuluttajilta! 


KIRJAILIJA EI PÄÄSTÄ lukijaansa helpolla. Kysymykset ovat niin monimutkaisia, että niihin ei ole suoria vastauksia, ja samalla myös kerronnassa on hämmentävät ratkaisunsa.

Iris Hanikalle on ilmeisesti tyypillistä upottaa romaaneihinsa erilaisia niihin ensi lukemalta oudolta vaikuttavia elementtejä. Meni aikansa, ennen kuin pystyin tulkitsemaan yllättäen eteeni ilmestyneitä tekstejä Hakaristeys, Lihakoukku jne., eikä tyhjien sivujen logiikkaa sitäkään ollut helppo ottaa vastaan.

Lainaukset melankolian olemuksesta tuntuvat päähenkilön mielentilaa ajatellen ymmärrettävämmilta, ja romaanin monet musiikki-, filmi-, näytelmä- ja arkistomateriaaliviittaukset ja -lainat ilmentävät hyvin hänen päänsä sekasortoa.

Miten Hansin lopulta käy? Pääseekö hän eroon surun taakastaan? Onko hänelläkin mahdollisuus iloon ja onneen? En ole aivan varma.

Ja perimmältäänhän kyse onkin minkä tahansa kansallisen ja henkilökohtaisen trauman hoidosta. Jään miettimään, tarrataanko nimenomaan kansallisella tasolla herkästi kiinni tuskalliseen menneisyyteen, vaikka yksilötasolla siitä sen käsittelyn jälkeen suunnataan kohti tulevaisuutta.

Iris Hanikan Menneisyydenhallintalaitos nostattaa esiin niin monenlaisia tunteita ja tulkintoja, että lukupiireissä se herättää varmaan kiivasta keskustelua.

Iris Hanika. Kuva: Alberto Novelli



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Delia Owens: Suon villi laulu

Pertti Lassila: Venetsia

Ann-Luise Bertell: Oma maa