15. joulukuuta 2018
Kai Aareleidin Korttitalo on kaunis, runollinen kasvutarina sodanjälkeisestä Tartosta
Kai Aareleid: Korttitalo (Linnade põletamine, 2016). Suom. Outi Hytönen. S&S 2018. 333 s.
Mitä jää ihmisestä? Jäljelle jääneille hän on lopulta vain muistoja. Mutta joskus on saatava jotain käsinkosketeltavampaa. Jotain, mitä voi koskea, josta voi pitää kiinni.
Pienenä päättelin päässäni, että jos on mitään toivoa saada tietää jotain isästä, päästä lähemmäs häntä, koskettaa häntä, niin kuin hän ei ikinä eläessään antanut koskettaa, on se mahdollista vain hänen tavaroidensa kautta. Ja minä tein hänestä luettelon.
Näin muistelee lapsuuttaan ja isäsuhdettaan aikuinen Tiina virolaisen Kai Aareleidin (s. 1972, Tartto) toisessa romaanissa Korttitalo. Tiina on vihdoin valmis kertomaan nuoruusvuosistaan sodanjälkeisessä Tartossa ja tekee sen kirjoittamalla tarinaansa mustaan nahkakantiseen muistikirjaan, että tämä sydän saisi rauhan ja menneisyyden kaupungit voitaisiin lopulta polttaa.
Romaanin vironkielinen nimi onkin Linnade põletamine eli kaupunkien polttaminen. Se, että suomennos on nimetty Korttitaloksi, on kuitenkin erinomainen ratkaisu. Nimi on ytimekäs ja alkuteoksen nimen tavoin monitulkintainen.
Talot sortuvat Aareleidin romaanissa konkreetisti ja vertauskuvallisesti. Elämässä on silti myös onnen sirpaleita ja valon välähdyksiä, yhteisöllisyyttä, ystävyyttä ja rakkautta.
Kannattaa mainita, että nykyään Tallinnassa asuva Kai Aareleid on valmistunut Helsingin Teatterikorkeakoulusta dramaturgiksi ja ansioitunut myös lyyrikkona. Korttitalossa Aareleidin lyyrinen kieli ja fragmentaarinen, kohtauksittain etenevä kertomatapa toimivat erinomaisesti proosan palveluksessa.
KESTÄÄ KUITENKIN HETKEN päästä sisälle Korttitalon tarinaan. Alkuja on paljon, sanoo kertojakin, ja lukijan on tehtävä useampi aikasukellus, ennen kuin hän löytää romaanin tapahtumajuonen alkulähteille, kertojan isän ja äidin erikoiseen tapaamiseen.
Tiinan äiti Liisi ja isä Peeter ovat molemmat kokeneet ennen avioliittoaan suuren menetyksen mutta vaikenevat tapahtumista. Ikäeroa puolisoilla on parikymmentä vuotta. Silti alku näyttää hyvältä, kun perheen taloudellinenkin tilanne on keskimääräistä parempi. Peeter saa alueen päävaraston johtajana hyödykkeitä, joihin harvat yltävät.
Tiinasta pidetään huolta, mutta ainoana lapsena hän on paljon yksikseen tai naapuruston tätien hoivissa. Hän ihmettelee ja tarkkailee ympäristöään ja miettii aikuisten salaperäisiltä vaikuttavia puheita. Isä on hänelle rakas mutta usein poissa, ja Tiina kokee hänet jotenkin saavuttamattomaksi. Äidin ja tyttären suhde vaikuttaa viileältä, eikä ole yllättävää, että kun äiti jossain vaiheessa päättää aloittaa "uuden elämän", Tiina jää isän luokse.
Perhesuhteet eivät enää korjaannu, vaikka äiti palaa pettyneenä takaisin. Isä on auttamatta sortunut uhkapeleihin ja katastrofi väistämätön. Vaikeuksiensa keskellä vanhemmat unohtavat lapsen tarpeet ja toiveet. Tiina joutuu kantamaan vastuuta, jollaiseen hän on liian nuori, ja hänelle uskotaan asioita, joita hänen on vielä mahdoton ymmärtää.
Ei, äiti. Minä en ole iso. Sanoin ensin, että olen vahva. Mutta en ole. Välillä haluaisin kovasti olla heikko. Nyt, äiti. Haluaisin, että sinä olisit äiti ja minä olisin tytär. Että vaikka sinulla on vaikeaa ja olet tehnyt, mitä olet, sinä olisit vahva, koska sinä olet iso, sinä olet minun äitini. Ei vielä pitäisi olla se aika, kun minä tuen sinua. Pidä sinä minua pystyssä.
SALAILEVA ILMAPIIRI on vallitseva koko sodanjälkeisessä kaupungissa. Kantelut, petokset ja kyyditykset ovat sivunneet kaikkien elämää, mutta niistä ei voi puhua. Neuvostoaika pakottaa esittämään itselle vierasta roolia, ja sisintä jäytää jatkuva häpeä, pelko ja kaipuu entiseen ja oikeammalta tuntuvaan.
Aikuiset opettavat, että naapureiden kanssa on oltava hyvissä väleissä, eletäänhän tässä "ystävällisten veljeskansojen yhteisessä perheessä", mutta lapset ovat lapsia. Kun virolaisen koulun oppilaat keksivät tehdä rynnäkön venäläisen koulun oppilaita vastaan, hätääntyneet vanhemmat ja opettajat ryhtyvät oitis järjestämään "virheen" korjaamistapahtumaa. Selkkauksessa on aimo annos huumoria.
Lisävaloa virolais- ja venäläisväestön suhteisiin ja asemaan tarjoutuu Tiina ystävystyessä venäläispoika Vovan kanssa. Aikuisilla on reaktionsa, ja kodit puhuvat omaa kieltään eriarvoisuudesta, mutta nuorille kansallisuus- ja kielierot ovat merkityksettömät.
Aareleid kuvaa nuorten viatonta lähentymistä tarkasti ja hienovaraisesti. Nuorten yhteiset retket ja hetket ovat vuoroin riehakkaita ja tunnelmallisia ja luovat romaaniin toivoa ja uskoa paremmasta. Vovan isän siirto uuteen komennuspaikkaan katkaisee kuitenkin tylysti myös tämän ihmissuhteen.
Ihmissuhteiden haaksirikkoja on romaanissa siinä määrin, että menetykset nousevat romaanin pääteemaksi. Paljaimmillaan ja arimmillaan teema näyttäytyy Tiinan isäsuhteessa.
Isän henkinen etäisyys tekee tyttärestä jatkuvan varuillaan olijan ja hennonkin läheisyyden vaalijan. Riipaiseva on mm. kohtaus isän ja tyttären käynnistä Viljandissa Karksin hautausmaalla ja entisen ortodoksikirkon kellotornissa, jossa papin pikkupoika Peeter oli lapsena saanut soittaa kelloja. Tänne minä kiipesin, Peeter sanoo. Tiina ei uskalla hengittääkään. Hänestä tuntuu, että yksi ainoa väärä liikahdus tai sana voi saada isän taas lukkoon.
Isän lopullinen menettäminen lukkiuttaa puolestaan tyttären. Kestää vuosikymmeniä, ennen kuin hän on valmis avautumaan.
ROMAANIN LYHYISSÄ LUVUISSA aikatasot vaihtelevat, mutta vaikka välillä äänen saa nykypäivän muistelija, pääosin tapahtumia kerrotaan nuoren, varttuvan Tiinan näkökulmasta 1940-luvun lopulta 1960-luvun alkuvuosiin.
Dramaattiset tilanteet ja intiimit suvannot rakentuvat ja vuorottelevat luontevasti. Lapsen ja nuoren kokemana perhedraama jää luonnollisesti aukkoiseksi ja arvoitukselliseksi. On lukijan tehtävä - mieluisa tehtävä - koota vihjeistä ymmärrettävä kokonaisuus.
Aareleidin lyhyitä lauseita ja virkkeitä suosivaa kieltä lukee nautinnokseen. Se on rytmisesti miellyttävää, vahvan aistimuksellista ja latautunutta. Ympäristöt ja tunnelmat syntyvät useimmiten yksittäisiä havaintoja luettelemalla. Miljööt ovat myös mielentiloja ja sielunmaisemia.
Hiljaisuus. Keittiön liedellä porisee keitto. Ulkona surisevat kärpäset, leimukukat tuoksuvat. Mehiläiset laskeutuvat ja nousevat lentoon, kukat jäävät keinumaan hiljaa. Kauempaa kylästä kantautuu tavallisia loppukesän ääniä: kirveenisku siellä, sahanveto täällä, haukahdus, ammumista, kiljahdus.
Luku luvulta kodit, talot, kadut, asema, joki, rannat, puistot, puutarhat... koko Tarton kaupunki avautuu eteen kuin katselisi elokuvaa. Vaikuttaa siltä, että traagisista tapahtumista huolimatta (tai juuri siksi) Korttitalo on kirjoitettu myös hellyydenosoitukseksi rakkaalle synnyinkaupungille.
Viron lähimenneisyyttä ovat kuvanneet viime aikoina useat kirjailijat. Jos virolainen nykykirjallisuus on kuitenkin jostain syystä tähän mennessä ohittunut, Kai Aareleidin Korttitalosta on oikein hyvä aloittaa kiinnostava tutkimusmatka.
Muistojaan on mahdoton paeta
Kai Aareleidin Korttitalo on kaunis, runollinen kasvutarina sodanjälkeisestä Tartosta
Mitä jää ihmisestä? Jäljelle jääneille hän on lopulta vain muistoja. Mutta joskus on saatava jotain käsinkosketeltavampaa. Jotain, mitä voi koskea, josta voi pitää kiinni.
Pienenä päättelin päässäni, että jos on mitään toivoa saada tietää jotain isästä, päästä lähemmäs häntä, koskettaa häntä, niin kuin hän ei ikinä eläessään antanut koskettaa, on se mahdollista vain hänen tavaroidensa kautta. Ja minä tein hänestä luettelon.
Näin muistelee lapsuuttaan ja isäsuhdettaan aikuinen Tiina virolaisen Kai Aareleidin (s. 1972, Tartto) toisessa romaanissa Korttitalo. Tiina on vihdoin valmis kertomaan nuoruusvuosistaan sodanjälkeisessä Tartossa ja tekee sen kirjoittamalla tarinaansa mustaan nahkakantiseen muistikirjaan, että tämä sydän saisi rauhan ja menneisyyden kaupungit voitaisiin lopulta polttaa.
Romaanin vironkielinen nimi onkin Linnade põletamine eli kaupunkien polttaminen. Se, että suomennos on nimetty Korttitaloksi, on kuitenkin erinomainen ratkaisu. Nimi on ytimekäs ja alkuteoksen nimen tavoin monitulkintainen.
Talot sortuvat Aareleidin romaanissa konkreetisti ja vertauskuvallisesti. Elämässä on silti myös onnen sirpaleita ja valon välähdyksiä, yhteisöllisyyttä, ystävyyttä ja rakkautta.
Kannattaa mainita, että nykyään Tallinnassa asuva Kai Aareleid on valmistunut Helsingin Teatterikorkeakoulusta dramaturgiksi ja ansioitunut myös lyyrikkona. Korttitalossa Aareleidin lyyrinen kieli ja fragmentaarinen, kohtauksittain etenevä kertomatapa toimivat erinomaisesti proosan palveluksessa.
KESTÄÄ KUITENKIN HETKEN päästä sisälle Korttitalon tarinaan. Alkuja on paljon, sanoo kertojakin, ja lukijan on tehtävä useampi aikasukellus, ennen kuin hän löytää romaanin tapahtumajuonen alkulähteille, kertojan isän ja äidin erikoiseen tapaamiseen.
Tiinan äiti Liisi ja isä Peeter ovat molemmat kokeneet ennen avioliittoaan suuren menetyksen mutta vaikenevat tapahtumista. Ikäeroa puolisoilla on parikymmentä vuotta. Silti alku näyttää hyvältä, kun perheen taloudellinenkin tilanne on keskimääräistä parempi. Peeter saa alueen päävaraston johtajana hyödykkeitä, joihin harvat yltävät.
Tiinasta pidetään huolta, mutta ainoana lapsena hän on paljon yksikseen tai naapuruston tätien hoivissa. Hän ihmettelee ja tarkkailee ympäristöään ja miettii aikuisten salaperäisiltä vaikuttavia puheita. Isä on hänelle rakas mutta usein poissa, ja Tiina kokee hänet jotenkin saavuttamattomaksi. Äidin ja tyttären suhde vaikuttaa viileältä, eikä ole yllättävää, että kun äiti jossain vaiheessa päättää aloittaa "uuden elämän", Tiina jää isän luokse.
Perhesuhteet eivät enää korjaannu, vaikka äiti palaa pettyneenä takaisin. Isä on auttamatta sortunut uhkapeleihin ja katastrofi väistämätön. Vaikeuksiensa keskellä vanhemmat unohtavat lapsen tarpeet ja toiveet. Tiina joutuu kantamaan vastuuta, jollaiseen hän on liian nuori, ja hänelle uskotaan asioita, joita hänen on vielä mahdoton ymmärtää.
Ei, äiti. Minä en ole iso. Sanoin ensin, että olen vahva. Mutta en ole. Välillä haluaisin kovasti olla heikko. Nyt, äiti. Haluaisin, että sinä olisit äiti ja minä olisin tytär. Että vaikka sinulla on vaikeaa ja olet tehnyt, mitä olet, sinä olisit vahva, koska sinä olet iso, sinä olet minun äitini. Ei vielä pitäisi olla se aika, kun minä tuen sinua. Pidä sinä minua pystyssä.
SALAILEVA ILMAPIIRI on vallitseva koko sodanjälkeisessä kaupungissa. Kantelut, petokset ja kyyditykset ovat sivunneet kaikkien elämää, mutta niistä ei voi puhua. Neuvostoaika pakottaa esittämään itselle vierasta roolia, ja sisintä jäytää jatkuva häpeä, pelko ja kaipuu entiseen ja oikeammalta tuntuvaan.
Aikuiset opettavat, että naapureiden kanssa on oltava hyvissä väleissä, eletäänhän tässä "ystävällisten veljeskansojen yhteisessä perheessä", mutta lapset ovat lapsia. Kun virolaisen koulun oppilaat keksivät tehdä rynnäkön venäläisen koulun oppilaita vastaan, hätääntyneet vanhemmat ja opettajat ryhtyvät oitis järjestämään "virheen" korjaamistapahtumaa. Selkkauksessa on aimo annos huumoria.
Lisävaloa virolais- ja venäläisväestön suhteisiin ja asemaan tarjoutuu Tiina ystävystyessä venäläispoika Vovan kanssa. Aikuisilla on reaktionsa, ja kodit puhuvat omaa kieltään eriarvoisuudesta, mutta nuorille kansallisuus- ja kielierot ovat merkityksettömät.
Aareleid kuvaa nuorten viatonta lähentymistä tarkasti ja hienovaraisesti. Nuorten yhteiset retket ja hetket ovat vuoroin riehakkaita ja tunnelmallisia ja luovat romaaniin toivoa ja uskoa paremmasta. Vovan isän siirto uuteen komennuspaikkaan katkaisee kuitenkin tylysti myös tämän ihmissuhteen.
Ihmissuhteiden haaksirikkoja on romaanissa siinä määrin, että menetykset nousevat romaanin pääteemaksi. Paljaimmillaan ja arimmillaan teema näyttäytyy Tiinan isäsuhteessa.
Isän henkinen etäisyys tekee tyttärestä jatkuvan varuillaan olijan ja hennonkin läheisyyden vaalijan. Riipaiseva on mm. kohtaus isän ja tyttären käynnistä Viljandissa Karksin hautausmaalla ja entisen ortodoksikirkon kellotornissa, jossa papin pikkupoika Peeter oli lapsena saanut soittaa kelloja. Tänne minä kiipesin, Peeter sanoo. Tiina ei uskalla hengittääkään. Hänestä tuntuu, että yksi ainoa väärä liikahdus tai sana voi saada isän taas lukkoon.
Isän lopullinen menettäminen lukkiuttaa puolestaan tyttären. Kestää vuosikymmeniä, ennen kuin hän on valmis avautumaan.
ROMAANIN LYHYISSÄ LUVUISSA aikatasot vaihtelevat, mutta vaikka välillä äänen saa nykypäivän muistelija, pääosin tapahtumia kerrotaan nuoren, varttuvan Tiinan näkökulmasta 1940-luvun lopulta 1960-luvun alkuvuosiin.
Dramaattiset tilanteet ja intiimit suvannot rakentuvat ja vuorottelevat luontevasti. Lapsen ja nuoren kokemana perhedraama jää luonnollisesti aukkoiseksi ja arvoitukselliseksi. On lukijan tehtävä - mieluisa tehtävä - koota vihjeistä ymmärrettävä kokonaisuus.
Aareleidin lyhyitä lauseita ja virkkeitä suosivaa kieltä lukee nautinnokseen. Se on rytmisesti miellyttävää, vahvan aistimuksellista ja latautunutta. Ympäristöt ja tunnelmat syntyvät useimmiten yksittäisiä havaintoja luettelemalla. Miljööt ovat myös mielentiloja ja sielunmaisemia.
Hiljaisuus. Keittiön liedellä porisee keitto. Ulkona surisevat kärpäset, leimukukat tuoksuvat. Mehiläiset laskeutuvat ja nousevat lentoon, kukat jäävät keinumaan hiljaa. Kauempaa kylästä kantautuu tavallisia loppukesän ääniä: kirveenisku siellä, sahanveto täällä, haukahdus, ammumista, kiljahdus.
Luku luvulta kodit, talot, kadut, asema, joki, rannat, puistot, puutarhat... koko Tarton kaupunki avautuu eteen kuin katselisi elokuvaa. Vaikuttaa siltä, että traagisista tapahtumista huolimatta (tai juuri siksi) Korttitalo on kirjoitettu myös hellyydenosoitukseksi rakkaalle synnyinkaupungille.
Viron lähimenneisyyttä ovat kuvanneet viime aikoina useat kirjailijat. Jos virolainen nykykirjallisuus on kuitenkin jostain syystä tähän mennessä ohittunut, Kai Aareleidin Korttitalosta on oikein hyvä aloittaa kiinnostava tutkimusmatka.
 |
| Kai Aareleid. Kuva: TIXE-2007 |
Luen parhaillaan tuota teistä. Menossa on kohdallani virolaisen kirjallisuuden buumi. Mielenkiintoista lukea tuosta vaikeasta ajasta Viron historiassa.
VastaaPoistaRaija