Irene Zidan: Isäni appelsiininkukkien maasta

 

Isäni, palestiinalainen 

Irene Zidan: Isäni appelsiininkukkien maasta. WSOY 2024. 281s.

Toimittaja Irene Zidanin (s. 1986) esikoisromaani Isäni appelsiininkukkien maasta alkaa tavallisen suomalaisen pikkulapsiperheen lokakuisesta arkiaamusta. Sen rutiineihin tulee hankala särö, kun uutiset kertovat Hamasin tehneet Israeliin tuhoisan terrori-iskun.

Perheen äiti ja romaanin minäkertoja Amira Mansur on isänsä puolelta palestiinalainen ja muistuttaa Irene Zidania myös siinä, että hänkin on toimittaja. Amiran työ lehden muistokirjoitusten laatijana on ollut leppoisaa, kunnes hänet Lähi-idän tuntemuksensa vuoksi siirretään lehden ulkomaanosastolle ja tehtävä muuttuu viikko viikolta ahdistavammaksi.

Kirjailija itse on tätä nykyä Supon viestintäasiantuntija mutta on työskennellyt aikaisemmin mm. ulkomaantoimittajana ja Lähi-idän kirjeenvaihtajana. Vaikka Isäni appelsiininkukkien maasta on kaunokirjallinen teos, Zidanin henkilökohtainen kokemus ja asiantuntemus välittyvät romaanista niin vahvasti, että kirjaa on mahdoton lukea "vain" fiktiona.

Näin kaunokirjallisuudessakin voi olla tosi kysymyksessä.

AMIRA MIETTII itseään ja asemaansa: Olen oppinut, että takamailla on turvallista. Ei ole tarvetta katsoa kohti sitä, mitä kutsutaan sodaksi. Saan olla kuulumatta niihin, joista menneisyys on tehnyt niin raskaita, että heitä kohti on vaikea katsoa. - Yksi noista vaikeasti katsottavista on ollut hänen oma isänsä.

Länsirannalta kotoisin oleva, arkkitehdin urasta haaveillut isä on opiskelunsa alussa vastustanut miehittäjää ja joutunut vankilaan. Vapaaksi päästyään hän on hankkiutunut Eurooppaan ja päätynyt Ruotsin kautta Suomeen ja naimisiin. Toiveikkaasti alkanut perhe-elämä on kuitenkin kriisiytynyt, kun jatkuvat kieli- ja työhankaluudet sekä huoli kaukana olevista omaisista ovat alkaneet ahdistaa ennestäänkin rikkonaista ja turhautunutta mieltä.

Romaanin pääteema on toiseus. Se on tietysti ennen kaikkea isän elämää jatkuvasti määrittävä kokemus, mutta kyllä ympäristö on pitänyt huolen siitä, että erilaisuus ja häpeä eivät ole jääneet tyttärellekään vieraiksi tuntemuksiksi.  

Kertoja on kuitenkin onnistunut pitämään taustansa kuta kuinkin taka-alalla ja ummistamaan silmänsä isän vaikeuksilta. Isän kieli on jäänyt oppimatta ja tutustuminen isän sukuun parin käyntikerran varaan. Kun nyt pitäisi löytää kontakteja lehtijuttuja varten, onkin äkkiä katsottava kohti, ja se tekee kipeää.  

ROMAANISSA LIIKUTAAN kahdessa aikatasossa: nykyajassa ja Amiran lapsuudessa ja nuoruudessa. Molemmissa kuvataan vuoroin perhe-elämää ja sitä uhkaavaa ja horjuttavaa ulkomaailmaa. Arkitoimet saattavat vaikuttaa paikoin merkityksettömiltä, mutta raskaan aiheen käsittelyssä ne ovat tarpeellisia hengähdystaukoja, ja useimmiten juuri ne ovat tilaisuuksia osoittaa ja saada osakseen rakkautta.

Isän ja tyttären suhde avautuu romaanin alusta alkaen aikatasoja vaihdellen. Selvimmin nykytilanteen takaa nousevat esiin kertojan kokemukset kahdesta matkasta Länsirannan sukulaisiin. Varhaislapsuudesta muistikuvat ovat satunnaisia ja hataria, mutta yksin tehty vierailu lukiolaisena on mielessä kirkkaana ja moniaistimellisena.

Isänsä kieltä taitamattomana kertoja joutuu paljon vain tarkkailemaan ympäristöään, mutta sen äänet, liikkeet, näkymät, tuoksut ja maut nousevat esiin sitäkin voimakkaampina. Nuori sukulainen otetaan vastaan sydämellisesti, ja yhdessäolon hetkissä on lukijaakin lämmittävää iloa ja huolenpitoa. 

Samalla kertoja kuitenkin saa myös jonkinlaista tuntumaa isää Suomessa vaivaavaan ulkopuolisuuteen ja koti-ikävään ja välähdyksiä isän kansan jokapäiväisestä epäoikeudenmukaisesta kohtelusta. Tämä paikka muodostui rajoista. Näkyvistä ja näkymättömistä, mutta yhtä kaikki ehdottomista.

Jo lentokentän turvatarkastuksessa kertoja oppii, miltä tuntuu tulla luokitelluksi nimensä perusteella turvallisuusuhkaksi, ja lisää pysäytyksiä on luvassa tarkastuspisteillä maan sisällä.

Meillä on paljon vihollisia ja meidän on huolehdittava turvallisuudestamme, siinä käypä selitys mihin tahansa viivytyksiin, rajoituksiin ja väkivaltaisuuksiin, eikä tarkastettavalla ole muuta keinoa kuin odottaa kärsivällisesti tilanteen ratkeamista.

ROMAANISSA PUHUTAAN Israelista Valtiona ja Länsirannasta ja Gazasta Rantana ja Kaistaleena. Yleisluonteisten nimitysten avulla kirjailija pääsee muistuttamaan teoksensa fiktiivisestä luonteesta silloinkin, kun liikutaan selvien faktojen maailmassa.

Toden teolla palestiinalaisten kohtelu ja kohtalo vyöryvät kertojan päälle vasta terrori-iskun ja Gazan sodan myötä.

Ammattitaitoisena toimittajana Amira pyrkii parhaansa mukaan eliminoimaan taustansa ja tunteensa, keskittymään tosiasioihin ja huolehtimaan samalla siitä, että juttu kiinnostaa. Mutta kun tyypin nimi on Amira Mansur, eihän sellaiselta voi kaikkitietävän somettajan mielestä odottaa puolueettomuutta.

Zidan näyttää, miten vaikeaksi kenen tahansa toimittajan työ voi käydä sotauutisten ja someraivon puristuksessa. Pahinta tietysti on, kun uutiset vielä koskettavat henkilökohtaisesti kuten kertojan tapauksessa.

Mietin, kuinka ylipäänsä on mahdollista olla samanaikaisesti tasapuolinen ja kertoa totuus, kun aseetonta lyödään ja ylivoimainen sortaa heikompaansa? Kuinka kirjoittaa viileän objektiivisesti silmittömästä vihasta ja väkivallasta ja raportoida tunteitta viattomien kärsimyksistä? Onko sellainen edes moraalisesti oikein?

ISÄNI APPELSIININKUKKIEN MAASTA on silmiä avaava tarina sekä kertojansa että romaanin lukijan kannalta. Sitä mukaa kun isäänsä häpeilleen ja vältelleen Amiran halu ymmärtää isää ja hänen kansaansa lisääntyy, myös lukijalle tarjoutuu tilaisuuksia arvioida tietojaan ja ajatuksiaan palestiinalaiskysymyksestä.

Romaanin vaikuttavuus perustuu paljolti sen kirkkaaseen ja havainnolliseen kieleen. Tulee tunne, että kirjailija on tosissaan ja täysillä henkilöidensä ja heidän vaikeuksiensa takana. Amiran kasvava huoli ja hätä tarttuvat lukijaankin, ja isän henkilökuvan muuttuminen tyttären ymmärryksen kasvaessa käy uskottavasti ja liikuttaa. 

Israelin ja Palestiinan konfliktia käsittelivät viime vuonna mm. Adania Shiblin romaani Sivuseikka ja Terhi Törmälehdon He ovat suolaa ja valoa. Irene Zidanin Isäni appelsiininkukkien maasta tarjoaa uuden kaunokirjallisen näkökulman yhä järkyttävämmäksi käyvään kriisiin ja sen seurauksiin.

Puhutteleva romaani tärkeästä aiheesta ansaitsee runsaasti lukijoita.

Irene Zidan. Kuva: Otto Virtanen