Antti Arnkil: Seurauksia

 

Maksuaika koittaa!

Antti Arnkil: Seurauksia. Siltala 2024. 191 s.

"He nauttivat viimeistä hyvää, jota heidän pirttinsä heille antoi vielä, nauttivat nuotion lämmintä; ja ankara oli heidän valkeansa."

Kustannustoimittaja ja kirjailija Antti Arnkil (s. 1975) lainaa neljännen esseeteoksensa Seurauksia  alkuun Kiven Seitsemää veljestä. Tällä kertaa esseisti ei kuitenkaan ole kaunokirjojen äärellä, vaikka niihinkin hän silloin tällöin viittaa.

Nyt puhutaan maapallon ekologisesta kriisistä, sen syistä ja odotettavissa olevista seurauksista. Kun pirtti palaa, on myöhäistä katua holtitonta vallanpitoa ja juhlimista. Edessä on hengissä pysyttelyn ja turvan löytämisen pitkä ja tuskallinen taival.

Arnkilin tarkastelun keskiössä on siis ihmisen tuhoisa toiminta. Tässä kirjassa käsitellään asioita, jotka eivät ole kestävällä pohjalla. Viimeisen parinsadan vuoden aikana rajallisella pallolla on eletty niin kuin rajoja ei olisi, ja sillä on monenlaisia seurauksia, jotka nyt joudutaan kohtaamaan, evästää esseisti lukijoitaan.

Kirjoittaja myöntää olevansa aiheensa suhteen maallikko, mutta hänen pohdintansa nojaavat tukevasti tutkimukseen ja taloustieteilijöiden näkemyksiin. Kirjan aineisto herättää huolta ja pelkoa mutta panee myös ajattelemaan ja hiukan toivomaankin. Välistä kirjoittaja piristää synkkää sanomaansa osuvalla huumorilla.

VARSINAISTEN LUKUJEN SIJASTA rakennetta jaksottavat päätekstin väliin sijoitetut lyhyet päiväkirjamaiset merkinnät kesästä 2023 kesään 2024 julkaistuista uutisista. Mukaan eivät siis ehtineet tiedot maapallon mittaushistorian lämpimimmästä viime vuodesta ja Pariisin ilmastosopimuksessa 2015 asetetun kriittisen lämpenemisrajan ylityksestä.

Ydinongelmiksi nousevat jatkuvan kasvun vaatimus ja lisääntymistään lisääntyvä energiantarve.

Kirjoittaja myöntää nykymallisen kasvutalouden saaneen maailmassa aikaan paljon hyvää, mutta samalla sen aiheuttamat kasvavat tuhot pakottavat kysymään, kannattaisiko järjestelmää vähintäänkin petrata. Esseisti ihmettelee, miksi yritämme paikkailla jo olemassaolevia huojuvia rakenteita sen sijaan että rakentaisimme jotakin parempaa kaikille?  

Arnkilin havainnot, päätelmät ja ehdotukset eivät ole miellyttäviä, mutta hänellä on perusteluikseen lukuisia esimerkkejä, ja sellaisia löytyy helposti lisää päivän uutisista. Niiden valossa ei vaikuta lainkaan liioitellulta puhua esimerkiksi modernista kolonialismista, energiasokeudesta ja energiaorjuudesta.

Jatkuva kasvu vaatii jatkuvasti enemmän energiaa. Vihreää siirtymää kaupataan kiihkeästi fossiilisesta energiasta irtautumisen tilalle, mutta Seurauksia-kirjan valossa hokema näyttää lähinnä sumutukselta. Fossiilitonta energiaa ja sähköautoja otetaan kyllä käyttöön lisää, mutta fossiilikäyrät jatkavat nousemistaan. Vihreää siirtymää halutaan ja tarvitaan -  fossiilisten päälle!

Arnkil kirjoittaa, kuinka kaivostoiminta ja öljynporaus jo itsessään lisäävät energiantarvetta ja kustannuksia, kun helpot apajat on aikaa sitten hyödynnetty ja jäljellä olevat esiintymät ovat yhä vaikeammin saavutettavissa. Lisäksi kirjoittaja muistuttaa, että myös vihreä siirtymä vaatii valtavasti energiaa ja uusia kaivoksia.

Kuinkahan kauan järjestelmämme kestää tämmöistä menoa kaatumatta?

LISÄÄ PYSÄYTTÄVÄÄ AJATELTAVAA Arnkil ammentaa yhdysvaltalaisen Joseph Tainterin klassikkoteoksesta Kuinka yhteiskunnat romahtavat. Laajenevissa ja monimutkaistuvissa yhteiskunnissa on Tainterin mukaan käynyt halki historian niin, että ennen pitkää jokaista uutta panostusta kohtaan saadaan suhteessa vähemmän hyötyä.

Kun jossain vaiheessa kustannukset kasvavat hyötyjä nopeammin, edessä on erilaisia sosiaalisia, poliittisia ja teknisiä ongelmia. Järjestelmät pyrkivät kyllä ratkaisemaan niitä mutta eivät suinkaan siirtymällä yksinkertaisempaan tilaan vaan lisäämällä kompleksisuutta. Esimerkkejä löydän itsekin sekä Suomesta että maailmalta, eikä romahdusvaara vaikuta enää pelkältä pelottelulta.

Ympäristön kestävyysongelmat ja ihmisten vaatimustason nousu sopivat yhteen huonosti, mutta kukapa saadusta hyvästä ja vieläkin paremman tavoittelusta luopuisi. Arnkilin esseekirjaa lukiessa on pakko mennä myös itseensä.

Parantaako uusimman älypuhelinmallin saaminen elämänlaatuani? Tarvitsenko kaikkea sitä monimutkaista tietotekniikka, jota sähköautooni tai talouteeni asennetaan yhä lisää? Kärsiikö hyvinvointini, ellen voikaan luoda videoita someen tai viettää jatkuvasti aikaani ostos- ja viihdekeskuksissa?

Totta kai ylikulutus jatkuu, kun siihen joka suunnasta kannustetaan ja loihditaan lisäksi mielikuvituksellisia luottojärjestelyjä, jotka rohkaisevat aina vain uusiin ostoksiin, kirjoittaa esseisti ja lisää: Laskun maksavat sitten jotkut muut.

TUNTUU KÄSITTÄMÄTTÖMÄLTÄ, että elämme todella kriittisiä aikoja mutta ilmastoliike vaikuttaa olevan vain pienen aktivistijoukon varassa ja sekin saa jatkuvasti kuulla kunniansa. Esseisti sentään näkee ilmastoaktivistien toiminnan uudenlaisena, tuoreena radikalismina ja ymmärtää varsin pitkälle mm. Elokapinan motiiveja ja mielenilmaisuja.

On tietysti tärkeää, millaisin keinoin asioita ajetaan, mutta yhtä tärkeää on, ettei aktivisteja leimata heti ärtyneinä tekopyhiksi, vastuuttomiksi ja jopa vaarallisiksi. Pitäisi kuunnella heidän sanottavaansa ja miettiä oman tunnekuohunsa syitä. Miksi vaikkapa traktorimarssit ovat helpompia sietää ja hyväksyä?

Seurauksia-teoksen parilla sadalla sivulla on niin runsaasti ja monenlaista sulateltavaa, että kirjaa on ihan pakko lukea hissukseen ja pysähdellen. Arnkil perusteleekin genrevalintaansa esseistiikan suomalla mahdollisuudella miettiä asioita rauhassa ja antaa ristiriitaisten tunteiden pysyä ristiriitaisina.

Vaikka ongelmiin ei kirjassa varsinaisesti etsitä, saati löydetä ratkaisua, niiden syy- ja seuraussuhteet kirkastuvat. Ja kyllä esipuheessa esitetty toive lukemisen ilostakin toteutuu, sillä ainahan on nautinto vastaanottaa tietoa ja näkemyksiä elintärkeän asian tiimoilta perehtyneessä ja sanavalmiissa seurassa. 

Antti Arnkil. Kuva: Sabrina Bqain