Mihail Shishkin: Viha ja kauneus
Mikä on vialla maailmassa, joka on luotu kyrillisin kirjaimin? Mihin tarvitaan kirjallisuutta, jos se ei pelastanut Gulagilta eikä raukkamaiselta sodalta Ukrainaa vastaan? Näin kyselee palkittu venäläinen kirjailija Mihail Šiškin (s. 1961) esseeteoksensa Viha ja kauneus alussa.
Perheineen Sveitsiin emigroitunut Šiškin jatkaa esseissään terävää Venäjä-kritiikkiään. Se on suomalaislukijoille tuttua jo hänen edellisestä kokoelmastaan Sota vai rauha. Kirjoituksia Venäjästä ja lännestä (suom. 2023). Alaotsikolla tarkentuvat uusienkin esseiden suuntaviivat: Kirjoituksia sodasta, taiteesta ja Venäjän ideasta.
Monet kirjoituksista ovat jo aiemmin eri medioissa julkaistuja, vanhin on vuodelta 2014, tuoreimmat viime vuodelta. Ne täydentävät kuitenkin hyvin toisiaan ja laajentavat kiinnostavasti edellisen kokoelman Venäjä-pohdiskelua.
ŠIŠKIN LÄHTEE LIIKKEELLE kaunokirjallisuuden merkityksestä ja myöntää: Kun käydään sotaa, tarvitaan ammuksia, ei romaaneja. Mutta kun sodat loppuvat, taide on jälleen tarpeen. Sillä on korvaamaton tehtävä vihollisuudet ylittävien siltojen rakentajana.
Šiškin on kuitenkin realisti ja osoittaa, että myös vallanpitäjät "tarvitsevat", s.o. käyttävät hyväkseen, kirjailijoita ja kirjallisuutta. Erityisen roolin saavat kansan arvostamat klassikot.
Kirjoittaja aloittaa analyysinsä runoilija Puškinista ja kertoo, kuinka nuoren Puškinin tyrannian vastaiset, terroristiset näkemykset muuttuivat Nikolai I:n suojeluksessa vahvaa tsaarivaltaa puoltaviksi käsityksiksi. Sen jälkeen tsaarit ovat vaihtuneet, mutta Puškin pysyy, ja jokainen hallintovalta yrittää runoilijaa palvomalla saada häneltä "hengellisen" laillistuksen, Putin heidän joukossaan.
Turgenevin kohtaloksi Šiškin arvioi hänen kiltteytensä ja mukautuvuutensa. Turgenevista tehtiin "edistysmielinen", yhteiskunnallinen runoilija ajan tarpeisiin, vaikka hän oli perusluonteeltaan intohimon, hellyyden ja ikävän laulaja. Venäjän kirjallisuuden pahimmin väärinymmärretyksi klassikoksi Šiškin kuitenkin määrittelee Gogolin.
Kuolleisiin sieluihin viitaten Šiškin kirjoittaa, kuinka kaikki hänen tekstinsä ovat yhtä kuolleidenkirjaa, mutta hänet on sijoitettu huumorihyllylle. Kun venäläinen lukija ei halua samastua Gogolin kuvaamaan orjanelämään, hän kuittaa sen karrikoinniksi ja komiikaksi.
Turgenevin ja Gogolin elämänvaiheet ja sisäiset kamppailut herättävät myötätuntoa, mutta Dostojevskin kanssa Šiškin on säälimättömämpi, vaikka ei kiistäkään hänen arvoaan. Šiškinin näkemykset Dostojevskin slavofiilisen kiihkon lähtökohdista ja purkauksista, hänen "Venäjän ideastaan", ovat karua luettavaa, varsinkin kun niille tarjoutuu etsimättä selviä yhtymäkohtia nyky-Venäjältä.
LÄNSIMAISTA LUKIJAA OVAT DOSTOJEVSKISSA kiinnostaneet ennen kaikkea hänen kirjojensa alati samanoloiset, kärsivät ihmishahmot. Šiškin kirjoittaaa: Hänen henkilögalleriassaan kaikki harhailevat eksyksissä, mutta tiettyyn suuntaan eli kohti uskoa ja vapahdusta. Kyse on kuitenkin ainoasta oikeasta eli ortodoksisesta uskosta ja muustakin kuin henkilökohtaisesta pelastumisesta.
Dostojevskin ajattelussa Vapahtajansa löytävät pelastavat myös Venäjän ja sen avulla koko maailman. Oikea usko tekee Venäjästä valitun kansan, jonka on noustava pyhään sotaan, virrattava valona idästä länteen. Sen moraalinen tehtävä on olla ensimmäinen kansojen joukossa.
Šiškinin esseet auttavat hahmottamaan ortodoksikirkon keskeistä roolia Venäjän vallankäytön ytimessä. Kirjoittaja siteeraa filosofi Pjotr Tšaadejevia, joka jo 1836 väitti Venäjän eristäneen itsensä Euroopasta omaksumalla roomalaiskatolisen kirkon sijaan bysanttilais-ortodoksisen uskon.
Mm. tuon valinnan takia eurooppalaisen ja venäläisen ajattelun välillä vallitsee Šiškinin mukaan edelleenkin valtava ristiriita siinä, miten kansan tulevaisuutta pitäisi rakentaa. Kun Euroopassa vannotaan koulutuksen, sivistyksen ja sosiaalisten uudistusten varaan, Venäjällä ihmisen pitää ensin uudistua sisäisesti. Yhteiskunnalliset muutokset ovat mahdollisia vasta sitten.
Šiškinin mielestä venäläisiä klassikkoja tulisi lukea uudestaan Ukrainaan kohdistetun hyökkäyssodan prisman läpi. Silloin nousisivat näkyviin myös Dostojevskin fanaattiset käsitykset ei-slaavilaisten kansojen alhaisuudesta ja Tolstoin naiivit väitteet uhrautuvien, lukutaidottomien talonpoikien jalosta esikuvallisuudesta.
YKSI KIRJAN HÄTKÄHDYTTÄVIMMISTÄ esseistä käsittelee Thomas Mannin kirjoituksia ja nostaa vertailuun natsi-Saksan ja nyky-Venäjän. Yhtäläisyyksiä löytyy järkyttävän paljon, mutta samalla kirjoittaja korostaa, että rasistista propagandaa ja silmitöntä barbariaa vastaan on mahdollista toimia. Goethen ja Mannin linjalla jatkava Šiškin määrittelee myös omiksi tärkeimmiksi arvoikseen vapauden, sivistyksen, laaja-alaisuuden ja rakkauden.
Maanpaossa elänyt Mann jatkoi sitkeää taisteluaan natsismia vastaan kirjoituksin ja radiolähetyksin siitä huolimatta, että ne tuskin saavuttivat hänen tavoittelemaansa lukija- ja kuulijakuntaa. Šiškin toivoo maanpaossa eläviltä venäläiskirjailijoilta samaa rohkeutta ja sinnikkyyttä. Toisaalta hän myöntää taistelun hankaluuden. Venäjällä yhteydet lukijakuntaan on katkaistu, eikä lännessäkään suhtauduta tällä hetkellä järin suopeasti venäjän kieleen eikä venäläiseen kulttuuriin.
Kokoelmassa on esseet myös kahdesta suuresta venäläisestä säveltäjästä Rahmaninovista ja Šostakovitšista. Heidän vastakkaiset elämänvalintansa näyttävät todella tehokkaasti, miten niukat ovat näkemyksilleen uskollisten taiteilijoiden vaihtoehdot, kun vallanpitäjä sanelee luomistyön ehdot: lähde maastasi tai tasapainoile Gulagin ja kutsumuksesi välissä, ellet sitten vaikene kokonaan.
PÄÄSÄÄNTÖISESTI ŠIŠKIN ON ESSEISSÄÄN armoton julistaja. Hän on venäläisestä kuorohiljaisuudesta, vankilatodellisuudesta ja sen aikaansaamasta vankilakäytöksestä sekä vaaralliseksi osoittautuneesta heimotunnetartunnasta varoitteleva ja herättelevä huutavan ääni. Muutamista lyhyemmistä kirjoituksista, kuten Valkoinen marmorilaiva -muistelmasta, löydän eniten puhdasta kaunokirjailijaa.
Ehkä koskettavimmaksi koen kuitenkin teoksen viimeisen, Tšehovia käsittelevän esseen Lokki rotkossa.
Šiškin kirjoittaa: Tšehovin reseptinä oli, ettei pitänyt uhrata itseään eikä muita kaikkein kauneimmallekaan aatteelle vaan olla vain kunnon ihminen ja istuttaa puutarhoja. Hän istutti puutarhoja, perusti kouluja ja kirjastoja, rakennutti sairaaloita.
Tšehovin tavoin myös Mihail Šiškinistä ainoa hyväksyttävä patriotismin muoto on ihmisarvon patriotismi. Venäjän tulevaisuutta ei esseistin mukaan kirkasta oikea usko, ei "Venäjän idea" eikä vallankumous. Pelastukseen on vain yksi tie: sivilisaatio, kulttuuri ja ihmisarvon herääminen.
Mutta ikävä kyllä Putinille ja hänen hovilleen ei Tšehovin reseptillä näytä olevan toistaiseksi mitään käyttöä, ja suuri osa kansastakin mieluummin kaataa kuin kasvattaa kirsikkatarhoja ja auringonkukkapeltoja.
 |
| Mihail Šiškin. Kuva: Yvonne Boehler |
Kommentit
Lähetä kommentti