Ulla Janhonen: Sirkka Turkka - Tähti kuuttomassa yössä
Ulla Janhonen: Sirkka Turkka - Tähti kuuttomassa yössä. Tammi 2024. 317 s.
Toimittaja Ulla Janhosen viime vuonna ilmestynyt elämäkerta Sirkka Turkasta (1939-2021) alkaa kiinnostavasti. Sirkka Turkka - Tähti kuuttomassa yössä -teoksen johdannossa Janhonen kertoo, kuinka Turkan sekava kirjallinen jäämistö joutui hänen haltuunsa ja alkoi kahteentoista mustaan pahvilaatikkoon lajiteltuna vaatia käsittelyä. Lukijan odotukset sähköistyvät vielä parilla tunteikkaalla alkuluvulla, ennen kuin lähdetään ottamaan selvää runoilijan monenkirjavasta elämästä kuta kuinkin aikajärjestyksessä.
Taiteilijoiden lapsuudesta, kouluvuosista ja varhaisista ihmissuhteista lukee aina kiinnostuneena ja etsien yhteyksiä tulevaan luomisen työhön, löysi sellaisia tai ei. Näin tälläkin kertaa. Vain nuoren Sirkan (Janhonen käyttää runoilijasta etunimeä) tyttömäisten rakastumisten esittelyssä riittäisi mielestäni vähempikin perusteellisuus.
Lienee heti aiheellista tähdentää, että Janhosen Turkka-teos on nimenomaan lähdeaineistoihin perustuva elämäkerta, ei lyriikan tarkastelua. Kirjoittaja lainaa kyllä muutamia runoja, mutta lähinnä täydentämään sanottavaansa.
Sirkka Turkan elämänvaiheet ja Janhosen tyyli vievät vastustamatta mukanaan, oli runojen ystävä tai ei. Turkan elämää lukee kuin romaania, ja teoksen loppuhuipentuma on järisyttävä. Sen jäljiltä joutuu kyllä tarkistamaan monta aiempaa ajatustaan.
KOULUVUOSIEN PERUSTEELLA Sirkka Turkan runoilijanuraa on vaikea ennakoida. Kirjoittaminen sujui, mutta koulunkäynti ei maistunut eikä toverielämäkään juuri houkutellut. Kovin hitaasti etenivät sittemmin myös kansatieteen yliopisto-opinnot.
Ypäjän hevostalouskoulussa koiria ja hevosia rakastava kolmikymppiseksi ehtinyt Sirkka Turkka tunsi vihdoin olevansa omassa ympäristössään. Fyysinen työ oli tulevalle tallimestarille sopivan rouheaa ja rankkaa, ja kuntoa kysyi myös railakas opiskelijaelämä.
Janhonen ei kaunistele eikä kauhistele kuvattavansa särmikästä käyttäytymistä ja boheemia olemusta ja elämää, ja kepeästi kerrottuja, valaisevia esimerkkejä riittää. Turkan suorapuheisuus ja tempaukset saattoivat oudoksuttaa ja jopa pelottaa mutta solmitut ystävyyssuhteet olivat sitäkin lujempaa tekoa.
Kun Sirkka Turkan esikoisteos Huone avaruudessa ilmestyi syksyllä 1973, runoilija elätti itseään ja sekarotuista Viski-koiraansa mitä erilaisimmilla pätkätöillä. Sellaiset sopivat hyvin Turkan luonteeseen ja elämäntyyliin, mutta vaihtelevilla työpaikoilla oli muutakin merkitystä.
Janhosen mielestä juuri monenlaiset työt ja ympäristöt ovat olleet Turkan runoilijuudelle olennaisen tärkeitä:
Runot olivat hänen päiväkirjansa. Hän kirjoitti, mitä hänelle oli tapahtunut, mitä hän oli nähnyt tai kuullut. Konkreettiset kokemukset hän yhdisti johonkin suurempaan teemaan, kuten kaipaukseen, rakkauteen tai suruun, omaan perusmelodiaansa.
Turkalle runous ei ollut pääasia vaan elämän sivutuote. Rutiininomainen työskentely ei ollut runoilijan elämää.
SIRKKA TURKKA ALOITTI URANSA, kun kiihkein poliittinen kuohunta oli jo laantumassa. Che Guevaraa hän saattoi ihailla, mutta ehkä porvarillinen kotitausta jarrutti menemästä sen pitemmälle. Ns. yhteiskunnallista runoilijaa Turkasta ei siis tullut. Hän ammensi runouteensa materiaalia henkilökohtaisista kokemuksistaan, luonnosta ja eläimistä.
Yksityisasioistaan Turkka kuitenkin vaikeni. Haastatteluissa ei koskaan kajottu hänen seksuaaliseen suuntautumiseensa eikä hänen pitkään parisuhteeseensa Liisa Stenströmin kanssa.
Vaikeneminen oli varmasti kannanotto ja luonnekysymys. Toisaalta aikakaan ei ollut vielä yhtä salliva kuin nyt, ja ehkä Turkka myös ajatteli suojelevansa puhumattomuudellaan äitiään.
Runoilijan äitisuhde vaikuttaa Janhosen teoksen valossa hämmentävän tiiviiltä. Isänsä menetyksestä Turkka näyttää selvinneen hyvin, vaikka isäkin oli hänelle rakas ja tärkeä. Äidin poismenoa runoilija sen sijaan pelkäsi jo etukäteen, ja äidin kuolemasta yli pääseminen oli pitkä ja tuskallinen prosessi.
Se, että äiti ei koskaan kyseenalaistanut epäsovinnaisen tyttärensä elämää ja valintoja, tuntuu käsittämättömän avarakatseiselta, mutta saa kyllä mahdollisen selityksensä elämäkerran lopussa. Janhosen teos tarjoaa muutoinkin paljon psykologista mietittävää, niin runsas ja salaperäinen ihmismielen ja -suhteiden kudos siitä lukijalle avautuu.
SAADESSAAN FINLANDIA-PALKINNON loppusyksystä 1986 Sirkka Turkalla oli takanaan jo pitkä runoilijanura. Erikoista oli, että kohta Sheba-koiraan viittaavan teoksensa Tule takaisin, pikku Sheba ilmestyttyä Turkka oli tappanut vanhan, rakkaan Viskinsä omin käsin, vaikka se ei olisi ollut vielä aivan välttämätöntä. Mitä oikein tapahtui, jäi hänelle itselleenkin jollain tavalla arvoitukseksi, yhdeksi hänen elämänsä muita mystisiä käänteitä.
Palkinto kuitenkin toi mukanaan monenlaista hyvää, hauskaa ja tarpeellista. Palkintorahoilla Turkka mm. kunnosti Hirviniemen kesämökkiään ja osti Volvo Amazon Sportin vuosimallia 1967.
Janhonen esittelee monenlaisia originelleja tapauksia ja kohtaamista Sirkan retkiltä. Esiin nousee paljon tuttuja nimiä ja tapahtumia kirjamaailmasta, mutta minulle suuri yllätys oli kirjailijan ulkomaanmatkojen määrä ja laajuus.
Vaikka Turkka viihtyi parhaiten maalla ja eläinten parissa, hän oli kansainvälisesti varsin tunnettu runoilija. Mm. kuvaukset Iowan yliopiston kirjailijavaihdosta ja festivaalivierailusta Jerusalemiin ovat mainiota luettavaa, ja nautintoa maksimoi Janhosen taito otsikoida ja mitoittaa kirjansa luvut todella lukijaystävällisesti.
Janhosen mukaan Sirkka Turkan ronski käytös oli kuitenkin vain kuori, jonka alla alituisena kumppanina oli syvä yksinäisyys. Senkin elämäkerturi kaivaa esiin haastateltaviensa Turkka-muistoista ja mustien jäämistölaatikoidensa kätköistä.
KUN ELÄMÄ LOPPUPUOLELLAAN alkaa tarjota yhä enemmän vääjäämättömiä eroja ja luopumista, masennusta on entistä vaikeampi torjua. Silti runoilija ja elämäkerran kirjoittaja pysyvät valitsemallaan linjalla loppuun asti. Ei ruveta poraamaan.
Mulla on ollut hyvä elämä. En mä tässä rupee, että voi vittu, vaan oon kaikkeen tyytyväinen. Elämä on silti ollut täyttä, ei oo tarvinnut turhastella - -, summaa Turkka elämäänsä loppuvuodesta 2018. Janhonen komppaa runoilijaa katkelmalla tämän proosateoksesta Valaan vatsassa (1975): Antamalla kaiken olla, pyrkimättä niin kiihkeästi kaikkeen, me saamme kaiken.
Turkan elämä ja runot ovat ainutlaatuisia mutta runoilija itse on suhteellisuudentajuinen realisti. Runot ovat vain siru elämää, yksityiskohta. Joskus niistä voi kuitenkin olla välähdyksenomaisesti aavisteltavissa jotain paljon suurempaa. Siksi kirjoittaminen on tärkeää, ja myös toisesta syystä:
Alaotsikon Turkka-elämäkertaansa Ulla Janhonen on ottanut kokoelmasta Mies joka rakasti vaimoaan liikaa (1979). Siinä runon puhuja haluaa olla "- - jollekin / varma tähti kuuttomassa yössä". Janhonen tulkitsee: - -lohtu elämän pimeydessä.
Siinäpä kaksi erinomaista syytä tarttua Sirkka Turkan toisiaan avaaviin ja täydentäviin elämäkertaan ja runoihin.
 |
| Ulla Janhonen. Kuva: Otto Virtanen |
Kommentit
Lähetä kommentti