Michael Cunningham: Päivät

 

Perhearkea poikkeustilassa 

Michael Cunningham: Päivät (Day, 2024). Suom. Markku Päkkilä. Gummerus 2024. 342 s.

Näin aikaisin aamulla East River peittyy johonkin ohueen ja läpikuultavaan, teräksenkirkkaaseen kalvoon, joka näyttää kelluvan joen pinnalla veden vaihtaessa väriä yönmustasta alkavan päivän sakean syväksi vihreäksi. Brooklynin sillan valot kalpenevat taivasta vasten. Mies avaa suutarinliikkeen rullaoven. Nuori poninhäntäinen nainen hölkkää ohi - -.

On 5. huhtikuuta 2019, ja Isabel seisoo makuuhuoneen ikkunassa, kun Dan vielä nukkuu sikeästi pariskunnan parivuoteessa. Yhdysvaltalaisen Michael Cunninghamin (s. 1952) romaani Päivät alkaa silmiinpistävän arkisesti ja jatkuukin sellaisena, mutta en harkitse hetkeäkään jättäväni tarinaa kesken.

Cunningham kirjoittaa näennäisen kevyttä tekstiä. Sitä on nopea ja vaivaton lukea, mutta silti se ei tunnu tyhjänpäiväiseltä. Se tulee lähelle, sen repliikit, ajatukset ja tunnelmat ovat tunnistettavia, ja henkilöiden elämässä tapahtuvat pienieleiset liikahdukset herättävät myötätuntoa: tuommoisiahan me olemme. Huvittavia, säälittäviä, reppanoita ja rakastettavia.   

MAAILMANMAINEESEEN CUNNINGHAM NOUSI Virginia Woolfin (1882-1941) elämään ja hänen Mrs. Dalloway -teokseensa perustuvalla romaanillaan Tunnit, ja Woolf-vaikutteita löytyy myös Päivät-romaanista, vaikka niitä ei erityisesti etsisikään.

Tässäkin romaanissaan kirjailija liikkuu kolmella aikatasolla. Nuo kolme kuvattua huhtikuun päivää seuraavat toisiaan vuoden väliajoin. Samalla vaihtuu vuorokaudenaika aamusta iltapäiväksi ja sitten illaksi. Romaanin alkuperäinen nimi onkin yksikkömuotoinen Day.

Yhteisen elämänsä hehkuvassa aamussa nelikymppinen pariskunta ei kuitenkaan enää ole. Isabel puurtaa aliarvostettuna kuvatoimittajana, ja Dan on koti-isä, joka haaveilee vielä nuoruudenaikaisesta rokkarinurastaan. Perheen esikoinen Nathan on kylmän viileää esittävä kymmenvuotias. Prinsessamekossaan keimaileva kuopus Violet on täyttänyt viisi vuotta.

Pariskunta on jämähtänyt ensimmäiseen, tilapäiseksi ajateltuun, ahtaaseen kotiinsa, jonka ullakkohuonetta asuttaa Isabelin homoseksuaali opettajaveli Robbie. Välillä seurataan myös Danin taitelijaveljen Garthin vaiheita, kun tämä siittiöitään lahjoittanut mies haluaakin vastoin lupauksiaan mukaan poikansa ja tämän äidin elämään.

Tapahtumien sijoittuessa vuosille 2019-2021 rispaantunutta parisuhdetta alkaa koetella lisää maailmanlaajuinen pandemia-aalto. Ihmiset joutuvat sietämään yllättävää läheisyyttä tai jumiutuvat kauaksi toisistaan, ja kaiken yllä leijuu käsittämätön uhka, jolta on vaikea suojautua.

Silti en lue Cunninghamin Päiviä varsinaisena pandemiatarinana. Samoin kuin Elizabeth Stroutin taannoisessa Lucy meren rannalla -teoksessa nytkin on kyse ennen muuta ihmissuhteista ja siitä, mitä tapahtuu ihmisten sisällä. Stroutin tavoin myös Cunningham havainnoi henkilöidensä mielenliikkeitä rajatuissa koeoloissa kuin tutkija ikään. Työ on tarkkaa mutta kiinnostavaa.

VAIKKA HENKILÖIDEN TUNTEET OVAT PINNALLA, ne eivät rajähtele. Ihmiset seulovat emootioitaan ja suhtautumistaan toisiinsa muutosta aavistaen mutta tyynesti. Mitä on jo tapahtunut, mitä tapahtumassa? Voisiko tai pitäisikö asialle tehdä jotain? Tunteista keskeisimmät ovat rakkaus, kiintymys, pelko ja suru.

Cunninghamin romaanissa rakkaus väreilee monenlaisena ja monenlaisissa ihmissuhteissa ja kaikissa muodoissaan luontevasti. Sitä riepottelevat arkuus, pelko ja murhe, mutta ihmisten välinen kiintymys ei katoa, vaikka rakkaus vähitellen haalenisi ja haipuisi tai jäisi tyyten toteutumatta. Juuri kiintymyksen turvin päästään lopulta raskaidenkin aikojen läpi, toki muuttuneina ja uudenlaisissa asetelmissa, kuten Päivien kolmas osa osoittaa, mutta päästään kuitenkin.

Ulkoisia tapahtumia Cunningham kuvaa ilman minkäänlaista sentimentaalisuutta, huolettomasti ja monesti huumorilla sävyttäen. Henkilöidensä sisintä kirjailija sen sijaan käsittelee äärimmäisen hellävaroen ja vihjeellisesti.

Cunninghamia eivät kiinnosta ihmisen pimeät puolet vaan hänen inhimillisyytensä, kamppailunsa ja selviytymisensä. Romaanin henkilöistä jokainen herättää jollain tavalla sympatiaa.

Kun Isabel mietiskelee pysähtynyttä elämäänsä talon portaikossa, asetun mielelläni hänen tukihenkilökseen, ja kun isä ja tytär yrittävät torjua lähestyvää onnettomuutta samantyylisellä tekniikalla - ulkoistamalla uhkaava, esittämällä urheaa ja olemalla toiveikas -, seuraan pelon sekaisin mielin heidän heiveröistä menestystään.

HENKILÖISTÄ KESKEISIN JA TRAAGISIN on Robbie. Hänellä on sisarensa perheessä niin tärkeä rooli, että hänen läsnä- ja poissaolonsa vaikuttavat ratkaisevasti koko perhedynamiikkaan.

Hän on ihmissuhteissaan erinomaisen taitava ja liikuttavan tahdikas, ja häntä rakastavat sekä lapset että aikuiset, mutta hän on joukon yksinäisin. Hänen luotettavin seuralaisensa on hänen Instagramissa ylläpitämänsä hahmo Wolfe.

Wolfen kerrotaan olevan Robbien ja Isabelin lapsuudenaikainen mielikuvitusveli, ja sisarukset vaihtavat hänestä edelleen mielipiteitä kuin ihmisestä ikään. Ajan myötä Wolfesta on kuitenkin selvästi tullut Robbien fantasiaminä ja yksin jääneen kaivattu pari. Kun Robbie jää pandemian takia eristyksiin Islantiin, veljeään ikävöivä Isabel tuntee joutuneensa petetyksi. Robbie on hylännyt hänet Wolfen takia.

Muutenkin romaanin henkilöiden elämää ja ratkaisuja ohjailevat usein mielikuvitus, kokeilunhalu, impulsiivisuus ja luovuus. Lähes jokaisesta löytyy jonkinlaista taiteellisuutta ja halua näkyä tai esiintyä, puhkaista arjen kuori, puhkoa reikiä päivien vakiintuneeseen kulkuun. Joku onnistuu, toinen ei, tärkeintä on panna itsensä likoon.

CUNNINGHAMIN HENKILÖIDEN TAVANOMAISET puheet ja askareet saattavat aluksi vaikuttaa epäkiinnostavilta, ja luistava kerronta houkuttelee nopeaan, pintapuoliseen lukutapaan. Mutta kun malttaa jatkaa ja välillä jarrutella, voi päätyä monenlaisiin askarruttaviin havaintoihin ja löytöihin. 

Itse pidän Cunninghamin tavasta välttää liikaa dramaattisuutta ja tarjota huomiota yhtä lailla vähäisille kuin merkittäville asioille. Oleellisintahan on niiden merkitys kokijalleen. Ja sekin viehättää, että Cunninghan osaa lopettaa tarinansa niin, että siitä jää tyytyväinen olo.

Ei kiitos musertavaa epätoivoa eikä uskomatonta onnea, vaan jotain siltä välillä. Uskottavaa ja silti toiveikasta tyyliin on aika hypätä taas satulaan tai ainakin on aika etsiä hevonen. Kun välitila on ohi, elämän on jatkuttava.

Michael Cunningham. Kuva: Richard Phibbs