Oksana Vasjakina: Haava

 

 Vaikuttava autofiktio tyttärestä ja tuhkatusta äidistä 

Oksana Vasjakina: Haava (Rana, 2021). Suom. Riku Toivola. Otava 2023. 254 s.

Olen kirjoittanut tarinaani puolen vuoden ajan. Ja kaikki siinä tuntuu minusta merkityksettömältä, repaleiselta ja vajavaiselta. Kerronta on sulanut muistin sinne tänne soljuviin puroihin. Rytmi on mennyt sekaisin. Kirjaan on tullut runoja ja esseitä. Kirja pirstoutuu, eikä se tunnu minusta johdonmukaiselta ja selkeältä, se ei tunnu sellaiselta kirjalta, jota yleensä luetaan ja rakastetaan.

Venäläisen Oksana Vasjakinan (s.1989) tilityksessä Haava-romaanista on jonkinlaista perää, mutta lukemista kirjan persoonallinen rakentuminen ei vaikeuta. Vasjakinan kerronta vaatii antautumista, mutta se on vangitsevaa. Romaani on vetoava, intiimi ja liikuttava.

Haava on lyyrikkona tunnetun Vasjakinan ensimmäinen romaani ja käsittelee kirjailijan suhdetta juuri kuolleeseen äitiin. Vastikään Vasjakinalta on suomennettu toinenkin romaani Aro. Sen keskiössä on isän elämä ja kuolema. Kirjailijan tädin lyhyeen elämään perustuva trilogian kolmas osa ilmestyi venäjäksi viime vuonna.

JUONELLISESTI HAAVASSSA ei tapahdu paljoakaan. Kertojan äiti on menehtynyt syöpään Volžskissa Volgogradin alueella, ja äitinsä ainoana lapsena kirjailija matkustaa hoitamaan hänen tuhkaamisensa. Uurna on pari kuukautta kirjailijan asunnossa Moskovassa, ennen kuin hän pääsee viemään sen haudattavaksi kotiseudulle Ust-Ilimskiin Itä-Siperiaan.

Hautaamisjärjestelyt, odottaminen ja matkat pakottavat käymään läpi kipeää äitisuhdetta. Kertoja tuntee joutuneensa tyhjään tilaan, säilöön, josta on kadonnut sisältö, kun äidin silmät on painettu kiinni. Kaivattuaan koko ikänsä äidin rakastavaa katsetta hän joutuu luopumaan sen tavoittelustakin.

Pienestä pitäen äitiään jumaloineelle, pelänneelle ja vihanneelle lapselle äidistä on tullut alati veres haava. Kertoja kokee, että äiti halusi ja osasi rakastaa vain miehiään, vaikka he viimeisintä lukuun ottamatta kohtelivat häntä huonosti, joivat ja löivät.

Käy ilmi, että äidin kylmyys on ylisukupolvista. Se on perintöä isomummo Olgalta, jonka nuoruuden pilasi ensin murhanhimoinen Stalin ja sitten väkivaltainen miehenroikale, jolle hän synnytti lapsen toisensa perään. Siinä ei kuitenkaan ole koko selitys. Kyse on myös kertojasta.

Vasjakina kirjoittaa: Äiti oli tosinainen. Nainen potenssiin kaksi. Nais-nainen. NAINEN. En koskaan ymmärtänyt, miten naiseksi tullaan, enkä taida vieläkään ymmärtää. Nais-naisen on mahdoton hyväksyä, että hänen tyttärensä on lesbo.

Tyttö on kirottu, ja syntymällään hän kirosi äitinsäkin. Äidin mielestä hänen syöpänsä on aiheuttanut hänen rintaansa aikanaan kovettunut maitotippa.

KIPEÄÄN ÄITISUHTEESEEN KYTKEYTYY kiinteästi romaanin toinen tärkeä teema: identiteetin etsiminen ja toiseuden kokemukset.

On murheellista lukea naisellisuuttaan yli kaiken vaalineesta äidistä, jolta syöpä vie rinnan ja hiukset ja joka vielä kuolinvuoteellaan häpeää silvottua ruumistaan. Mutta vähintään yhtä vaikea on lukea nuoresta kertojasta, joka hänkin piilottelee oudoksi kokemaansa kehoaan ja tuntee olevansa jollain tavalla pilalla ja rikkinäinen.

Kun tietää, kuinka myös Äiti Venäjä on suhtautunut lesbotyttäriinsä, ymmärtää hyvin, miksi kertojan on ollut hankala rakentaa naissuhteitaan, eivätkä asenteet ja määräykset ole viime aikoina ainakaan höllentyneet. Kun Moskovan kirjastoista jokin aika sitten siivottiin kelvotonta materiaalia, Haava oli yksi tuhottavaksi määrätyistä teoksista.

Saattaa toki olla, että miehistä uhoa suosiva kulttuuri vierastaa muutenkin Vasjakinan edustamaa naiskirjoitusta. Sen ruumiillisuus ja naisen kehon ja seksuaalisuuden avoin kuvaaminen tuntuvat epäilyttäviltä ja pelottavilta ja siksi torjuttavilta. 

Vasjakina kirjoittaa aiheistaan kuitenkin rehellisesti ja rakastavasti. Tahdon kertoa rakkaudesta. En panemisen maailmankaikkeudesta, vaan kuin tilasta, huoneesta, jonka hämärissä kohtaavat katseet luovat lämpöä ja tien. Myöskään äidin riutumisen ja kuolleen ruumiin kuvaukset eivät vaivaannuta, vaan ymmärrän hyvin kertojan tarpeen käydä katseellaan ja sanoillaan viimeisen kerran läpi kaikki tuosta ulottumattomiin jääneestä ihmiskehosta.

VASJAKINA POHTII ITSEKIN kiinnostustaan kuolemaa kohtaan. Hän tarkastele mm. Annie Leibovitzin kuolema-aiheisia valokuvia ja tulee siihen tulokseen, että kyseessä on halu yrittää ymmärtää tuskaa ja kirjoittaa kokemuksensa auki. Mutta hän lisää: On siinä myös turhamaisuuden vivahde: elämisen jatkuminen merkitsee oman kehon hallintaa.

Otan vihdoin itselleni sen, mikä kuului minulle, mutta mitä en voinut saada ennen hänen kuolemaansa - hänen ruumiinsa. Ja asetan sen julkisesti näytteille, kuin palkinnon. Kuin haavan, jonka sain käydessäni pitkää ja kovaa sotaa. Minulla on siihen oikeus.

Tunnustus saattaa vaikuttaa kovalta ja säälimättömältä mutta se on tosi ja rohkea. Kirjailija panee näytteille myös itsensä. Näin vereslihalla olen. Samalla on kyse kirjailijuudesta, kertojan henkilökohtaisista kirjoittamisen tavoista ja tavoitteista.

Vasjakina sanoo kirjoittamisen olleen itselleen aina tapa avata kehon kokemusta, antaa vartalolle ja kokemuksille merkitys ja näkyvyys. Haava-romaanissa elävä ja kuollut keho saavat yhtäläisen huomion, merkityksen ja näkyvyyden.

On kiinnostavaa, että kirjoittamisprosessin lähestyessä loppuaan kirjoittaja alkaa jarrutella ja mutkistaa etenemistään. Sisällä kaihertaa pelko siitä, että haavan umpeutuessa ja tuskan mahdollisesti helpottuessa hän kadottaa itsensä ja samalla kykynsä kirjoittaa.

Niin ei onneksi käynyt.

TEEMOJENSA VAKAVUUDESTA HUOLIMATTA Haava ei ole mielestäni synkkä romaani. Tarjolla on hyvin monenlaisia aineksia, tunnelmia ja yksityiskohtia.

Mielenkiintoisia ovat mm. esseemäiset sivupolut feminististen  kirjailijoiden, filosofien ja kuvataiteilijoiden teoksiin ja käsityksiin ja antropologisen tarkat katsaukset tavallisen pienen ihmisen, tarkasti ottaen venäläisen naisen, elintapoihin, perinteisiin ja uskomuksiin.

Äidin arkuttamisessa ja tuhkien kuljetusoperaatioissa on makaaberia huumoria, ja vaikka välähdykset venäläisten viranomaisten toimintatavoista eivät yllätä, niiden absurdius on aina yhtä koomista. Yhtäällä on yhdet säännöt, toisaalla toiset, mutta byrokratiaa et pääse pakoon elävänä etkä kuolleena.

Esipuheessaan suomalaisille lukijoille Oksana Vasjakina kirjoittaa romaaninsa Venäjä-kuvan olevan ehkä rähjäinen mutta ei nolo. Se on yhtä aikaa kurjuutta ja loistoa. Se on juuri sitä Venäjää, jota olen katsellut lapsuudesta asti. 

En jättäisi tutustumatta.

Oksana Vasjakina. Kuva: Maria Rozhkova / Otava