Johanna Frid: Haraldin äiti

 

Toisenlainen kolmiodraama 

Johanna Frid: Haraldin äiti (Haralds mamma, 2023). Suom. Sirje Niitepõld. WSOY 2024. 304 s.

Harald, niin. Jos hän olisi koira, hän olisi kultainennoutaja. Sellainen, joka laukkaa agilitykentälle into piukassa ja poikkeaa sitten äkkiäarvaamatta radalta nähdessään tennispallon, kiihdyttää täyteen vauhtiin ja palaa ylpeänä ja onnea puhkuen jättikeppi suussaan.

Kansikuvasta huolimatta ruotsalaisen Johanna Fridin (s. 1988) toinen romaani Haraldin äiti ei  kerro koirasta tai edes koiran omistajasta vaan anopista ja miniästä eli Haraldin äidistä ja tyttöystävästä Claudiasta. Kolmikymppinen juristi Harald on romaanissa lähinnä kohtausten käynnistäjä. Häntä ei edes näy muuten kuin takaumissa, joilla kertojana toimiva Claudia valaisee, kuinka nykytilanteeseen on päädytty.

Jo lähtöasetelma on kutkuttava. Toisiinsa vihamielisesti suhtautuvat naiset kohtaavat yllätyksekseen syrjäisellä pohjoisruotsalaisella lentoasemalla. Kumpikin on siellä samalla asialla.

Työuupumuksen kokenut ja ehkä ADHD:stä ja kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstäkin kärsivä Harald on ollut Norjassa lääke- ja huumevieroituksessa. Molemmat naiset haluavat hänet luokseen jatkamaan toipumista, äiti perheen lomapaikkaan Saareen, kertoja lennolle Tukholmaan ja sieltä yhteiseen kotiin Malmöhön.

Jännite ei synny vain siitä, kumpi vie Haraldin kaappaamisessa voiton, vaan myös siitä, kummalla mahtaa olla paremmat mahdollisuudet onnistua miehen kuivilla pitämisessä. Molemmilla on jo kokemuksensa Haraldin impulsiivisuudesta ja katteettomista lupauksista, mutta jospa nyt...

Lisää kierroksia tarjoaa Claudian pitkin matkaa tilanteita kommentoiva sisäinen monologi. Se onkin siinä määrin rajua, että jos anoppi kuulisi tämän kielellisen tykityksen, miniän saattaisi olla parempi paeta paikalta kokonaan eikä vain välillä vessaan hermojaan lepuuttamaan.

TILANNE KIRISTYY, kun lento viivästyy. On joulukuu ja ollaan säiden armoilla. Kun päivän kaikki lennot kymmenen tunnin odottamisen jälkeen peruuntuvat, naiset joutuvat vielä yhteiselle automatkalle lähimpään motellimajoitukseen. Piina jatkuu.

Haraldin äiti ei kuitenkaan ole jännitystarina vaan ihmissuhde- ja sukupolviromaani. Sen keskiössä ovat addiktiot ja traumat, eivätkä pelkästään Haraldin vaan kolmion kaikkien osapuolten. Kirjassa on tasoja ja lukutapoja hyvin monenlaiseen vastaanottoon, mutta erikoisinta on, että henkilöihin kohdistuvia käsityksiään ja tunteitaan joutuu tarkistamaan usean kerran.

Yleensähän esimerkiksi minäkertoja herättää lukijassa jonkinasteista myötätuntoa, ja niin käy aluksi nytkin.

Claudian näkökulmasta anoppi vaikuttaa ilman muuta sietämättömältä. Hän on omahyväinen, itsekäs, pisteliäs ja määräilevä: Asiahan on nyt niin, että minä olen Haraldin äiti ja olen tehnyt oman päätökseni, koska välitän kovasti Haraldin hyvinvoinnista. Jostain syystä luulin, että sinäkin välität.

1960-luvulla poliittisesti aktiivisen, vapaamielisen ja yhteisöllisen nuoruuden eläneenä Haraldin äidin on mahdoton ymmärtää saamatonta, eristäytyvää milleniaaliminiäänsä, jonka työ ja väitöskirja takkuavat ja jolle koti merkitsee muilta rauhoitettua yksityisaluetta. Voi hyvänen aika, totta kai anopilla on oikeus nähdä, millaista pojan elämä on. Miten hän asuu, näyttääkö koti joltain pirun huumeloukolta -.      

Jossain vaiheessa Claudian sarkastinen ja estottoman vihamielinen sisäinen monologi alkaa kuitenkin mietityttää. Voiko näin aggressiivista kertojaa uskoa, etenkin kun hänellä on itselläänkin vaikeuksia lääkkeiden ja alkoholin kanssa? Hänhän taitaa purkaa ja projisoida anoppiinsa omia ongelmiaan ja katastrofaalista äitisuhdettaan.

Kun naisten vaikeat taustat vähin erin avautuvat, tarinan sävyt synkkenevät. Rakastettavaa mutta arvaamatonta ja epäluotettavaa Haraldia hoivatessaan he tyydyttävät paljolti omia tarpeitaan: Ainakin tässä haluan onnistua, olla kunnon äiti / kunnon puoliso. Toimintani on merkityksellistä ja arvostettavaa. Sairasta hoitamalla saan osakseni kaipaamaani kiitollisuutta ja rakkautta. En jää yksin.

POHJIMMILTAAN ROMAANI on siis hyvinkin vakava ja murheellinen. Tällaista on riippuvuus ja läheisriippuvuus. Pelkoa, ahdistusta ja pettymyksiä, joita tässä romaanissa lukijan helpotukseksi sentään keventää Fridin omaperäinen musta huumori. Siihen, miksi läheistensä auttamisessa uuvuttavat itsensä useimmiten naiset, ei Haraldin äiti tarjoa vastausta.

Hallitsevasta teemasta huolimatta romaania voi toki lukea myös yleisempänä anoppi-miniä-suhteen kuvauksena, sillä Claudian kyseenalaistuksissa on kyllä muutakin kuin henkilökohtaista purkautumista:

Miksi meidän välillämme pitäisi olla side mihin hintaan hyvänsä? Ne vähäiset perheenjäseneni, jotka vielä olivat hengissä, eivät tietääkseni pitäneet ylipäänsä yhteyttä toisiinsa. Todennäköisesti koska heitä ei huvittanut. Mitä pahaa siinä oli? Haraldin äiti ja minä emme olleet valinneet toisiamme. Kuitenkin oli täysin, kiistattoman ilmiselvää, että oli meidän tehtävämme puhua asioista, pitää yllä keskustelua illallispöydässä, ja että minä petasin sohvan, kun hän tuli käymään. Pelkkää esitystä, josta kaikki kiusaantuvat. 

Haraldin äidin jäljiltä olen kiinnostavan kaksijakoisessa mielentilassa. Kumman puolella seison? Kenen rinnalle jään? Loppuratkaisunkaan jälkeen en tiedä, kumpaa säälisin enemmän, kun molemmille tekee mieli huutaa: ottakaa nyt ihmeessä jalat allenne! 

Johanna Frid. Kuva: Thron Ullberg