Antti Tuuri: Lintujen kesyttäjä

Hyvän mielen pienoisromaani 

Antti Tuuri: Lintujen kesyttäjä. Otava 2023. 168 s.

Antti Tuurin (s. 1944) tuore pienoisromaani Lintujen kesyttäjä kertoo juuri siitä, mistä nimi lupaa: lintujen kesyttämisestä. Kyse ei kuitenkaan ole mistään luonnontieteellisestä projektista vaan yhdestä kesäisestä viikosta Pohjanmaalla lähellä Pietarsaarta.

Eletään nähtävästi 1950-luvun loppua, kun eläinlääkärin komean kaksiverantaisen talon pihalle ilmestyy yllättäen outo mies kyselemään muutaman päivän yösijaa. Isäntä itse on puhujamatkalla, tyrkyllä tulevien eduskuntavaalien ehdokkaaksi. Kotosalla ovat vaimo, syksyllä lukion aloittava poika ja virastaan erotettu pappisveli vaimoineen.

Kun isäntä illalla kotiutuu, tehdään kontrahti: Vieras saa viikoksi ruuan ja yösijan pojan kaverina saunakamarissa. Vastineeksi Lintujen kesyttäjäksi esittäytynyt mies lupautuu sinä aikana kesyttämään pihapiirissä pesivät pääskyset eli tekemään eräänlaisen ihmeen.

Epäonnisen puhujamatkan jälkeen muutoinkin yrmeä eläinlääkäri saa balsamia haavoilleen, kun pääsee päähänpistollaan tekemään kiusaa muulle talonväelle. Pojalle, romaanin sympaattiselle päähenkilölle ja kertojalle, lintujen kesyttäminen on kuitenkin kiinnostavaa seurattavaa arjen keskellä, ja hänen ja kesyttäjän välille kehkeytyy jopa jonkinlaista hengenheimolaisuutta.

ROMAANIN LÄHTÖASETELMA ja peruskysymykset ovat tavallistakin tavallisempia: Mitä tapahtuu yhteisössä, kun sen arkirutiinit äkkiä häiriintyvät? Miten sen eri jäsenet suhtautuvat outoon ja vieraaseen?

Salaperäisestä kesyttäjästä ei heru tarinan missään vaiheessa juuri mitään tietoja, vaikka hänen taustaansa selvitellään myös poliisivoimin. Perheen ihmissuhteet sen sijaan käyvät hänen myötään sitäkin selvemmiksi.

Isäntä pitää komentoa tyrannimaisin ottein. Pappisveli yrittää ottaa samanlaisen roolin, mutta vaikuttaa pelkästään naurettavalta. Naiset ovat altavastaajina usein hiljaa tai poistuvat paikalta.

Kertojalla ei kuitenkaan ole kireästä ilmapiiristä huolimatta mitään hätää. Hän on oppinut, miten olla suututtamatta isää, ja äiti pitää hänen puoliaan hellillä eleillään. Setänsä komenteluihin kertoja nakkelee - vähän isänsä tapaan - teräviä, ironisia kommentteja, joilla sedän aseman nolous korostuu entisestään.

Sedän liioitelluissa yrityksissä leimata vaitonainen vieras vaaralliseksi roistoksi tai vähintään varkaaksi kyse on muustakin kuin ennakkoluuloista. Pelottelullaan hän pitää naisväen loitolla komeasta ja miellyttäväkäytöksisestä vieraasta. Kertojaan hänen puheensa eivät tehoa.

Poika on pappissetänsä vastavoima kahdellakin tapaa. Hän ei usko huhuja vaan ottaa asioista selvää ja käyttää järkeään, ja kun pappi, jonka pitäisi uskoa ihmeisiin, kieltää suoralta kädeltä sellaisia tapahtuvan ja piikittelee pihapiiriin ilmestynyttä "pyhää Fransiskusta", utelias kertoja haluaa itse nähdä, tapahtuuko todella jotain erikoista.

ROMAANIN ALUSSA OLEVA Rudolf Steiner -lainaus avaa romaaniin toisen tärkeän teeman ja näkökulman: Linnut eivät ajattele. Me ajattelemme, koska emme osaa lentää. Ajatuksemme ovat oikeastaan samoja voimia, joita tarvitaan lentämiseen, mutta muuttuneina.

Lainausta ei kummastele, kun muistaa Antti Tuurin antroposofisen kiinnostuksen. Steinerin mukaan näkyvän maailman takana on kätketty, näkymätön maailma, jota ei voi lähestyä aistihavainnoin vaan mm. meditatiivisin keinoin.

Kun Kesyttäjä tekee työtään tuolissa omenapuun alla hiljaa ja liikkumatta, kädet reisillä ja silmät kiinni ja omenapuuhun nojaileva kertoja rohkaistuu kysymään häneltä tarkempia tietoja kesyttämisestä, vieras vastaa tyhjentävänsä päätään ajatuksista. Hänen mukaansa vain mieli tyhjänä pystyy ottamaan vastaan lintujen emuun eli haltijahengen ja puhua sen kanssa.

En tiedä, missä määrin emuut liittyvät Steinerin hengentieteeseen vai liittyvätkö mitenkään, mutta itäisessä kansanperinteessämme ne ovat olleet eri kasvi- ja eläinlajien myyttisiä kantavanhempia tai paremminkin -äitejä (vrt. emo). Romaanin kannalta olennaista on, miten luontevasti ja vaivattomasti reaali ja irreaali, havaittava ja myyttinen maailma kohtaavat nuoren kertojan kesäisessä arkiolossa ja miten monenlaisia tunteita ja tunnelmia Tuurin eleettömältä vaikuttavan kerrontatyylin alta löytyy.

On silkkaa iloa istuskella Kesyttäjän ja pojan seurassa aurinkoisella pihalla lehvistön alla. En kokeillut kertojan tavoin mieleni tyhjentämistä, mutta nautin katsella ja kuunnella lintuja, räystäspääskysiä ja haarapääskysiä, joita lenteli pihan yllä ja korkealla peltojen yläpuolella, ja tervapääskyjä, kun ne syöksyivät kirkuen talon yli nurkkien komeroihin, joissa niiden pesät ja poikaset olivat.

KESYTTÄMISEN ONNISTUMISEN jätän salaisuudeksi, mutta se kannattaa todeta, että merkillisestä kesytysoperaatiosta huolimatta kertoja elää hyvinkin tyypillistä miehenalun elämää: vetelehtii ja laistaa hänelle määrätyistä töistä ja viettää aikaa kaverinsa Ollin kanssa aina, kun tämä joutaa vapaalle isänsä verstaalta.

Poika on yhdessä elämänsä taitekohdassa tai välitilassa. Kun hän syksyllä lähtee lukioon Pietarsaareen, hän joutuu jättämään tutun ja astumaan tuntemattomaan. Mutta aivan samoin kuin pääskysten kesyttämiseen hän suhtautuu muutokseen uteliaana ja kokeilunhaluisena. Isän ja sedän pelottelut koulun vaikeudella hän sivuuttaa yhtä tyynenä kuin Kesyttäjän "vaarallisuuden".

Niinpä minun ei tarvitse tälläkään kertaa erota Antti Tuurin päähenkilöstä huolissani. Hän kyllä pärjää, ja tangon yksi kaksi kolme viereen -askelilla hänellä on varmasti mahdollisuuksia myös parin löytämisessä. Ainakin kaverusten valloittavan humoristinen tanssilavaesiintyminen lupaa hyvää.

Antti Tuuri. Kuva: Otava, Jouni Harala