Iida Turpeinen: Elolliset

 

Merilehmä - In memoriam 

Iida Turpeinen: Elolliset. S&S 2023. 297 s.

Kuvittele Beringinmeri. Vesimassa Siperian ja Alaskan, Tyynen valtameren ja Pohjoisen jäämeren välissä. Kuvittele Beringinmeri vuonna 1741.

Iida Turpeisen (s. 1987) esikoisromaani Elolliset lähtee liikkeelle Helsingin luonnontieteellisestä museosta mutta harppaa nopeasti sen luurangoista sellaiseen maailmankolkkaan, että kaivan avukseni karttakirjan, vaikka kapteeni Vitus Beringin johtama Kamtšatkan tutkimusmatka 1741 on vielä kohtuullisesti muistissani.

Viime vuonna suomeksi ilmestyneessä W. G. Sebaldin runoteoksessa Luonnon mukaan (suom. Kari Aronpuro) kerrotaan nimittäin samasta matkasta. Yksi Sebaldin teoksen kolmesta keskushenkilöstä on Kamtšatkan-retkelle osallistunut innokas saksalainen luonnontieteilijä Georg Wilhelm Steller (1709-1746). Juuri häneen ja hänen tutkimuksiinsa keskittyy myös Iida Turpeisen lumoavan esikoisromaanin ensimmäinen kolmannes.

STELLERIN HENKILÖÖN ihastuu heti ensi tapaamisella. Sympaattinen luonnontutkija, teologian tohtori ja outo mies on saanut Pietarin uudelta tiedeakatemialta tehtäväksi kartoittaa niemimaan eläimet, kasvit ja arvokkaat kivet. Hän tekee intohimoisesti parhaansa, vaikka Svjatoi Pjotrin eli Pyhän Pietarin miehistö kapteeniaan myöten pitää hänen touhujaan turhanpäiväisinä.

Naureskelu loppuu, kun joudutaan eksyksiin ja haaksirikkoudutaan tuntemattomalle, merisaukkojen ja kettujen asuttamalle rannalle. Miehistö ja eloonjäämismahdollisuudet kutistuvat kutistumistaan, kunnes Steller havaitsee kauempana merellä suuria tummia varjoja. Merenneitoja?

Kun asiasta soudetaan ottamaan selvää, Stellerin tietämyksestä onkin äkkiä apua. Pyöreä, jykevä keho ja pienenpieni pää, ei, asiasta ei ole epäilystä, heidän edessään kelluu jättimäinen manaatti, tuntematon merilehmä pohjoisilta vesiltä. Kuristavaan nälkään on löytynyt pelastus, joka sittemmin nimetään stellerinmerilehmäksi.

Ei kuitenkaan kulu kuin 27 vuotta, kun noita uteliaita, hidasliikkeisiä valaankokoisia levänsyöjiä ei enää ole ainuttakaan. Lajin sukupuutosta on esitetty erilaisia teorioita, mutta metsästystä pidetään niistä todennäköisimpänä, ja siitä vakuuttuu, kun lukee Iida Turpeisen kuvausta haaksirikkoistensa rantajuhlista.

Erikoista sen sijaan on, että Turpeisen romaani jatkuu yhtä mielenkiintoisena senkin jälkeen, kun sen päähenkilö on enää pelkkiä luita myöhemmin Beringinsaareksi nimetyn saaren rantahiekassa ja lajin löytäjäkin tiensä päässä länsisiperialaisen jokitörmän maaperässä.

KUN MERISEIKKAILUSTA SIIRRYTÄÄN 1800-luvulle, historiallisia henkilöitä tulee  lisää. Tärkeimmät ympäristöt ovat nyt Venäjän Alaskan siirtokunnan päätukikohta Sitka ja Helsingin luonnontieteelliset laitokset ja museot. 

Alaskan siirtokunnassa on tapahtunut jotain hyvin samanlaista kuin Beringinmerellä. Puoli vuosisataa jatkunut ryöstömetsästys on tullut tiensä päähän, ja turkisten ja norsunluun vuo ehtynyt. Kriisiä ratkomaan lähetetään suomalainen meriupseeri Johan Hampus Furuhjelm (1821-1909).

Luontoteemansa lomaan Turpeinen kirjoittaa kriittisiä välähdyksiä kolonialistisesta vallanpidosta. Alkuperäisväestöä kohdellaan samalla armottomuudella kuin luontoa, mutta siirtomaaeliitin elämä jatkuu uudessa ympäristössä kuin kotimaassa ikään. Esiin pyrkii myös romaanissa myöhemmin vahvistuva naisteema.

Kuvernöörin kulkiessa virkamatkoillaan keskiössä ovat kauppakomppanian päätukikohtaan Kekoorin linnoitukseen jätetyt naiset: kuvernöörin nuori, raskaana oleva Anna-vaimo ja sairaalloinen sisar Constance. Yksinäistä Annaa ahdistavat edustusvaatimukset  ja paikalliset jännitteet. Oudoksi koettu, epilepsiaa sairastava Constance elää eristettyä elämäänsä kuvernöörin suuren edustusasunnon eläintieteellisten kokoelmien hoitajana.

Varsinainen päähenkilö pääsee näyttämölle vasta, kun kuvernöörin kaikki yritykset löytää Alaskasta uusia luonnonrikkauksia ovat epäonnistuneet.

Kun työvoimana käytetyt aleutit löytäävät mineraaleja jäljittäessään kullan ja kivihiilen sijasta sattumalta Rhytina stellerin luurangon, kuvernööri voi huokaista helpotuksesta: juuri sitähän eläintieteen professori Alexander von Nordmann (1803-1866) oli Furuhjelmilta tämän Helsingistä lähtiessä niin kovasti toivonut yliopistonsa kokoelmiin.

Sentään jotain arvokasta tuomisina tyhjiin valuneilta Alaskan-vuosilta.

LUONNONTIETEELLISTÄ TIETOA on tarjolla todella paljon ja muustakin kuin eläinten luiden tutkimuksesta. Mielenkiintoisia sivupolkuja ovat mm. eläinten täyttämisen ja ihmiskallojen ja linnunmunien keräilyn ja tutkimisen vaiheet ja ongelmat. Innostuin myös neiti Hilda Olsonin (1832-1915) miellyttävän määrätietoisesta seurasta.

Professori Nordmann palkkaa lahjakkaan nuoren naisen tieteellisten töidensä kuvittajaksi, mutta pian assistentti on yhtä uuttera hämähäkkien tutkija kuin esimiehensä. Mieleeni muistuivat Selja Ahavan romaanin Nainen joka rakasti hyönteisiä (2020) päähenkilö Maria Sibylla Merian  (1647-1717) ja Elizabeth Gilbertin romaanin Tämä kokonainen maailmani (suom. 2022) fiktiivinen sammaltutkija Alma Whittaker.

Kun nainen jo itsessään oli yliopiston käytävillä arveluttava ilmestys, kuin kirkuvanpunainen samettipunkki hämähäkkien seassa, oli tietysti selvää, että jos hän jotain tutki, sen piti olla pientä ja löytyä läheltä, mieluiten kodin piiristä! Hämähäkkien jälkeen merilehmän luiden parissa työskentely on Hildallekin outo kokemus, mutta piirroksethan pysyvät entisen kokoisina, muuttuvat vain suurennoksista pienennöksiksi.

Originelleista aiheista ja runsaasta tietomäärästä huolimatta teksti kulkee ihmeen kevyesti ja vaivattomasti. Oma osuutensa siinä on mainioilla eläinmaailmasta otetuilla metaforilla ja hauskoilla tutkimusmateriaalia esittelevillä nimillä ja luetteloilla. Ja tietysti taidokkaalla faktan ja fiktion yhteispelillä.

   

Stellerinmerilehmä. Helsingin luonnontieteellinen museo. Kuva Wikipedia

KUN HELSINGIN LUONNONTIETEELLISEN MUSEON preparaattori Johan Grönvall (1895-1979) saa vuonna 1952 tehtäväkseen kunnostaa merilehmän luurangon, se on ollut pystytettynä jo yhdeksänkymmentä vuotta. Grönvall on saanut mainetta erityisen taitavana munien entistäjänä, mutta loppujen lopuksihan muna ja luu ovat samaa ainetta, ajattelee Grönvall ja käsittelee merilehmän luita samalla tavalla työlleen omistautuen kuin korjatessaan illalla verstaassaan siivettömänruokin munaa.

Turpeisen romaanin henkilöhahmot ovat kautta linjan uskottavia, usein sympaattisia ja puutteineenkin ymmärtämystä herättäviä. He keskittyvät tutkimuksiinsa innostuneina, olivat sivulliset heidän työstään mitä mieltä tahansa. Keskeisintä romaanissa on kuitenkin heidän suhteensa luontoon ja oman aikansa käsityksiin luonnosta.

Vallanpitäjien riistomentaliteetti tuskin yllättää, mutta eivät Elollisissa tutkijatkaan käyttäydy aina luontoystävällisesti. Julmuus voi olla sekä tietämättömyyttä että piittaamattomuutta, kiihkeä halu saada selko tuntemattomasta - ja samalla nimensä historiaan.  

Steller käy hyvin esimerkiksi. Hän tarkkailee merilehmien elämää hellästi kuin inhimillisiä olentoja, mutta ei tutkijana epäröi pyydystää komeata naarasta leikeltäväkseen ja mittailtavakseen, vaikka kuulee, kuinka sen poikanen kutsuu emäänsä kimein huudoin. Hän tuntee itsensä kirjuriksi, joka kirjoittaa puhtaaksi Herran sanaa, ja nyt hänellä on edessään Jumalan töistä suurin ja kaunein.

Turpeinen kertoo, kuinka sellaista käsitettä kuin sukupuutto oli ensin mahdoton uskoakin. Romaanissa vasta Grönvall ymmärtää merilehmän katoamisen syyt, vaiheet ja lopullisuuden, ja samalla ajatus siitä, että hänen oma lajinsa voi ajaa toisen tuhoon, on muuttunut aavistuksesta ennustukseksi, joka toteuttaa itsensä yhä uudelleen.

IIDA TURPEISEN ELOLLISET on niin vaikuttava romaani, että valaisevampaa, jännittävämpää ja herkistävämpää luettavaa en pysty syksyyni kuvittelemaan. Samanlaisissa tunnelmissa muistan lukeneeni viitisen vuotta sitten Olli Jalosen romaania Taivaanpallo.

Stellerinmerilehmän luuranko on Helsingin luonnontieteellisen museon arvokkain näyte. Elolliset kuitenkin panee miettimään, miten paljon arvokkaampaa olisi, jos tuo valtaisa, lempeä nisäkäs yhä edelleen laiduntaisi leikkivine poikasineen Aleuttien rannikkovesien levämetsissä.

Arvokasta olisi myös se, että Iida Turpeisen Elolliset onnistuisi aikaansaamaan meissä edes pienen liikahduksen biodiversiteetin suojelemisen suuntaan. 

Iida Turpeinen. Kuva: Susanna Kekkonen

PS. Stelleristä ja hänen löydöstään kertoo myös Aura Koiviston  tietoteos Mies ja merilehmä (2019). En ole tuota kehuttua kirjaa lukenut, mutta nyt olen sen lisännyt pakollisiin luettaviini.