Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa

Jäähyväiset kipeälle äitisuhteelle 

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa. Väärässä olemisen historia. Siltala 2023. 267 s.

Sirpa Kähkösen (s. 1964) historiallista Kuopio-sarjaa seuranneille lienee käynyt selväksi, että kirjailija on käyttänyt romaaniensa lähteinä oman sukunsa vaiheita. Kun sarjan ensimmäisessä romaanissa Mustat morsiamet (1998) seurataan Kaavilta Kuopioon muuttaneen Annan ja hänen aviomiehensä Lassin elämää, henkilökuvat pohjaavat Kähkösen äidinpuoleisten isovanhempien elämäntarinoihin.

Samat isovanhemmat Anna Heleena ja Lauri ovat keskeisissä rooleissa Kähkösen uusimmassakin romaanissa 36 uurnaa, mutta varsinainen päähenkilö on kirjailijan vuonna 1941 syntynyt äiti Riitta. Äiti kuoli vuonna 2022, ja vuosi kuoleman jälkeen kertoja alkaa tehdä "perunkirjoitusta" vaikeasta äitisuhteestaan ja etsiä suku- ja perhetaustasta selityksiä äidin tulisen luonteen ja ongelmien ymmärtämiseksi.

36 uurnaa on kuitenkin kerronnaltaan toisenlainen kuin kuopiolaisen puutalokorttelin elämää 1930-luvulla ja sotien ja välirauhan aikaan kartoittava mikrohistoriallisten romaanien sarja.

Vaikka Kähkönen on edelleen äärimmäisen huolellinen käsillä olevan ajan ja henkilöidensä todenmukaisuuden suhteen, 36 uurnaa on mielestäni runollisempi ja myyttisempi kuin edeltäjänsä. Teosta on mahdoton sovittaa mihinkään lajityyppiin. Se rikkoo ahtaat määritelmät ja siirtyilee vaivatta tyylilajista toiseen.

RAKAS ÄITI, tänä yönä sinun pitää lähteä. Kuolemastasi on vuosi, ja Tuonen tytti on tullut sinua hakemaan. Kolikko on jo pöydällä, ja nyt me katsomme kapsäkkisi kuntoon. Vainajien on erottava elävistä. Etukäteen ei voi sanoa, kuinka kauan kuollut kulkee rinnalla. Jonakin päivänä vain tulee ymmärrys: nyt.

Suomalaisen mytologian Tuonen tytti, Tuonelanjoen lautturi, ei ole vain romaanin alun ohimenevä kielikuva. Hän istuu perunkirjoituksen uskottuna miehenä kertojan huushollissa koko sen ajan, kun tämä selvittelee äitinsä kanssa raskasta perintöään. Tytti jopa puhuu muutaman kerran, äiti sen sijaan enintään huokaa.

Liikkeelle lähdetään äidin isoäidistä lestadiolaisesta Agathasta, joka on Lauri-poikansa tuoreesta vaimosta sitä mieltä, että Kuavilta ei tule mittään hyvvee! Silti vähätelty miniä ottaa Tammisaaresta seitsemän pakkotyövuoden jälkeen kotiutetun "paketin" vastaan nurisematta ja huolehtii terveytensä menettäneestä "halstarimarttyyrista", kuten Kähkönen Lauria nyt luonnehtii, parhaansa mukaan. Pariskunnalle syntyy kaksi lastakin aiemmin vauvana kuolleen lisäksi.

Laurin poliittinen kuumapäisyys ja sen seuraukset ovat hyvin tiedossa Kuopio-sarjasta, mutta niitä tarkastellaan nyt uudesta näkökulmasta. Kähkönen näyttää, miten tuhoisia isien ja äitien tiukat ideologiset valinnat ja vaatimukset, kovuus, ehdottomuus ja kärsimykset voivat olla heidän lapsilleen.

Kun äiti on kokenut alituiseen olevansa vahinko ja ongelma, riehuja ja punikkikakara, osaamaton ja käänteissään arvaamaton, kuinka hänen elämänsä voisi sujua tasaisesti? Laps pittää ymmärtää kotonaan, neuvoo viisas diakonissa mutta kuuroille korville.

Vasta isovanhempina Anna Heleena ja Lauri ymmärtävät lapsen tarvitsevan kovan komennon ja kurittamisen sijasta turvaa, hellyyttä ja rakkautta ja yrittävät jakaa niitä parhaansa mukaan tyttärentyttärelleen, jonka kotielämä on suistunut raiteiltaan äidin raivokohtausten, amfetamiinipitoisen laihdutuslääkityksen ja alkoholin väärinkäytön vuoksi. 

KERTOJALLE ISOVANHEMMAT olivat pelastus, mutta äidissä heidän myöhäsyntyinen huolenpitonsa herätti kateutta ja kasvatti entisestään kaunaa varttuvaa tytärtä kohtaan. Kertoja ymmärtää: Sinullehan se olisi ensi sijassa kuulunut, isäsi rakkaus ja ihailu. Lisäsyyn äidin pahaan oloon, "rikottuun päähän", hän löytää tämän nuorena kokemasta ylikäytäväonnettomuudesta ja siinä saaduista vaurioista.  

Outoa Kähkösen rehellisessä, perusteellisessa ja psykologisesti tarkassa perhesuhteiden erittelyssä on, että isästään kertoja ei puhu oikeastaan mitään, vaikka on jo kymmenen tietämissä, kun vanhemmat eroavat. Kun isän rooli ja osuus myrskyisessä ja myrkkyisessä kotielämässä jää arvoitukseksi, jään jollain lailla hämmennyksiin. Myöskään pikkusisar ei saa tilinteossa oikeastaan minkäänlaista näkyvyyttä.

Kertojan omassa elämässä äidin epävakaan käyttäytymisen seuraukset käyvät järkyttävän selviksi. Syyllistetty, väkivaltaisesti kohdeltu lapsi ja nuori vetäytyy omiin oloihinsa, pysyttelee näkymättömissä ja tekee kaikkensa saadakseen hyväksyntää. Tunteet lainehtivat vielä aikuisenakin vihan, rakkauden, ihailun ja kauhun väliä.

Historioitsijana Kähkönen selittää sukupolvelta toiselle periytyvää matalaksi panemisen eetosta ja uhmakasta Perkele, periks ei anneta -mentaliteettia myös yhteiskunnallisesti.

Kun on aina seisty väärässä joukossa, taisteltu väärän asian puolesta, siirretty eteenpäin väärässä olemisen perintöä, eihän elämänohjeekseen voi juuri muuta omaksua. Vankila, viha, rangaistukset ja anteeksiantamattomuus ovat olleet kirjoitettuina meihin, ynnää kertoja sukuperintöään selatessaan äitinsä vanhoja päiväkirjamerkintöjä.

ÄITINI ON MOSAIIKKI, halkeilleista kaakeleista koottu ja kömpelöin käsin yhteen liimailtu. - - [seppä] ukin haalin kasaan raudanpaloista, pellistä, tongeista. pajavasaroista, ranstakoista - -. Kitisten ja rämisten rautaukki käy istumaan vastapäätä mosaiikkitytärtään. 

Kertoja tietää henkilökuvansa torsoiksi mutta ymmärtää nyt rakkaidensa käytöstä ja kärsimyksiä. On aika tehdä sovinto, hyvästellä vainajat ja lähteä taakseen katsomatta.

Mytologisia hahmoja vilahtelee kirjassa muitakin kuin Tuonen tytti. Orfeuksen epäluulo saa  uuden, hyväksyvän tulkinnan, ja nornien elämänlangoista kirjailija kutoo romaaniinsa useammankin pitkän ja polveilevan vyyhti- ja rihmastometaforan.

Intertekstuaalisia viitteitä on moneen suuntaan ja runsaasti, joskus jopa kasapäin: On menty päin kultaista kaupunkia ja tiiliseinää. On seisty kiireellä korkean vuoren, ikuisuusnäkymien edessä ja montun reunalla - -. Intiimiyttä puolestaan synnyttävät lukemattomat sukusanonnat  ja arkisten muistoesineiden tarkastelu.   

Olen aina ihastellut Kähkösen luontevaa sanankäyttöä ja pettämätöntä rytmitajua. Tällä kertaa huomioni kiinnittyi erityisesti hänen taitoonsa hyödyntää tyylissään mm. kalevalaisesta runoudesta tuttua parallelismia.

On, kuin kirjailija pyrkisi kertaamalla, lyhyin, iskevin täydennyksin ja tarkennuksin, vastaavuuksin ja vastakohdin kaivautumaan yhä syvemmälle etsimiinsä syihin ja selityksiin. Nyt sielu tyhjäksi ja salat ja häpeät esiin, vaikka pakottamalla! Kun kieli on kiihkeimmillään, se muistuttaa loitsimista. Kun se rauhoittuu ja viipyilee, se lähestyy meditointia.

Makuuni olisi kieltämättä riittänyt välistä vähempikin kiihkeys ja runollisuus, mutta myönnän auliisti, että 36 uurnan äärellä vedet nousivat silmiin kerran jos toisenkin.

Sirpa Kähkönen. Kuva: Laura Malmivaara