Shelley Read: Minne virta kuljettaa

 

Kiellettyä rakkautta Coloradon jokimaisemissa 

Shelley Read: Minne virta kuljettaa (Go as a River). Suom. Jaakko Kankaanpää. Otava 2023. 320 s.

Minun kotini on järven pohjassa. Meidän farmimme on siellä, liejun vankina, nyt enää raunioina, joita voisi luulla haaksirikoksi. Pulskat taimenet ovat omineet sen jäänteet, sekä minun huoneeni että salin, jossa kerran istuimme koko perhe pyhäpäivää viettämässä. Talli ja sikolätti mätänevät. Sotkuinen piikkilanka ruostuu. Ennen hedelmällinen maa marinoituu joutilaisuudessa.

Yhdysvaltalaisen Shelley Readin (s. 1964) esikoisteoksen Minne virta kuljettaa tapahtumat sijoittuvat Coloradojoen sivuhaaran Cunnisonin jokilaaksoon, Iola-nimiseen kaupunkiin. Romaanin prologi kertoo, kuinka Blue Mesan tekoaltaan valmistuttua 1960-luvulla, koko pikkukaupunki oli hautausmaata lukuun ottamatta tuhoutunut. Vain haudat oli siirretty vesimassojen tieltä turvaan kukkulalle.

Prologi lupailee siis kantaa ottavaa luettavaa jokipatojen ja tekojärvien alleen upottamista kodeista ja maatiloista, mutta aivan kohdilleen odotukseni eivät osuneet. Jo ensimmäisessä luvussa tarina muuttuu juonivetoiseksi rakkauskertomukseksi ja henkilökohtaiseksi selviytymiskamppailuksi.

Luonto on kyllä koko ajan väkevästi läsnä, mutta ympäristökatastrofi ei ole selkeästi keskiössä vaan jää tapahtumien puitteiksi. Samoin käy romaanin toisen tärkeän aiheen eli alkuperäisväestön aseman ja kohtelun.

ROMAANIN MINÄKERTOJA 17-vuotias Victoria Nash on jo varhain menettänyt äitinsä ja joutunut siitä lähtien hoitamaan isänsä, veljensä ja sodassa vammautuneen setänsä taloudessa kaikki naisille kuuluvat tehtävät. Tilan tärkein tulonlähde on suuri, hedelmällinen persikkatarha, mutta muuten nuoren tytön elinolot ovat ankeat.

Isä on vaitonainen, veli Seth juopotteleva rettelöitsijä, ja katkeroitunut setä myrkyttää ilmapiiriä loukkaavilla puheillaan. Kun Victoria sattumalta tapaa kaupungilla resuisen muukalaisen, jonka silmät olivat tummat ja hohtavat kuin korpin siipi, nuoret rakastuvat ensi silmäyksellä.

Pahaksi onneksi Wilson Mooniksi esittäytynyt vaelteleva nuorimies kuuluu ute-intiaaneihin, joita ei, kuten alkuperäisasukkaita yleensäkään, katsota kaupungissa hyvällä. Asian paljastuttua kertojalle hän ymmärtää olevansa vaikeuksissa.

En ollut koskaan ennen nähnyt intiaania. Tiesin vain sen, mitä koulussa oli opetettu: heidän julmat tekonsa isovanhempieni sukupolvea kohtaan, kun valkoiset olivat yrittäneet sivistää länttä, ja miten valtio oli jo kauan sitten siirtänyt heidät muualle, missä heistä ei ollut vaivaa.

Persikanmehuinen Romeo ja Julia -tarina saa pian väkivaltaisen lopun ja Victoria huomaa olevansa raskaana. Hän joutuu hädissään tekemään ratkaisun, joka ei anna hänelle rauhaa, ennen kuin hän pari vuosikymmentä myöhemmin pystyy avautumaan siitä ja aloittamaan tekonsa selvittelyn.

Romaanin jälkipuoliskoa dominoivat äitiyden teemat. Juonitasolla liikutaan edelleen romanttisissa sankarillisen sinnittelyn ja salaperäisten sattumien maisemissa, mutta tapahtumia ohjaava voima on nyt kipeä, kaiken kestävä äidinrakkaus.

SHELLEY READ ON TOIMINUT pitkään kirjallisuuden, kirjoittamisen ja ympäristötieteiden yliopisto-opettajana, ja sen huomaa. Minne virta kuljettaa on taiten rakennettu ja kirjoitettu esikoisteos, enkä siltä osin lainkaan ihmettele sen saamaa maailmanlaajuista menestystä.

Vaikka varsinainen juoniaines ei hurmaisikaan tuoreudellaan, kohtaukset ovat mukaansa tempaavan aistimellisia ja tunteikkaita. Erityisesti kirjailija kunnostautuu ympäröivän luonnon kuvaajana ja ylenpalttisten havaintojen kirjaajana.

Kuljin pitkin tuttua riistapolkua vaivaistammien ja keltaisten jänönharjojen keskellä, kunnes tulin mieluisimmalle aukiolleni keskellä kesäistä vihreyttä ja hyörinää. Valkoisia perhosia tanssi heinikossa harsoisten pärskäjuurien lomassa. Mehiläiset ja ritariperhoset maistelivat maarikkien aurinkokukintojen keskuksia. Heinäsirkkoja sinkoili jaloistani. Aukion keskellä virtasi puro kuin verisuoni, ja istuin sen varteen ihailemaan kosteikkoon kerääntyneiden katkeroiden violetteja kelloja.

Kiinnostavin ympäristökuvaus on mielestäni persikkapuutarhan siirto-operaatio, niin käsittämättömältä kuin se tuntuukin. Se on selkeästi motivoitu ja komea metafora päähenkilön henkisestä kasvusta. Säälimättömästi juuriltaan revitty nainen ottaa mukaansa rakkaat puunsa ja päättää juurtua yhdessä niiden kanssa uuteen, ystävällisempään maaperään.

Romaani painottaa johonkin kuulumisen, paikkaan tai yhteisöön, tärkeyttä ihmisen hyvinvoinnille. Pahinta on eristäminen, yksin jääminen, se, ettei kuulu mihinkään.

KERTOJAN HENKILÖKUVA on vakuuttava ja koskettava, mutta useimmat sivuhenkilöistä jäävät yksioikoisiksi ja tyypittelyn tasolle, vaikka heidän käytöksensä olisikin tavalla tai toisella perusteltua. Kertojan rakastetun henkilökuvan epämääräisyys on kuitenkin selvästi tietoinen ratkaisu.

Hullaantuneelle, huonosti kohdellulle nuorelle naiselle rakastetun tausta ei ole tärkeä, hänelle riittävät tummat silmät, pehmeä iho ja lempeä käytös. Ja erilainen, väljempi ja sallivampi tapa olla maailmassa.

Joki ja sen rannat liittyvät hyvin konkreetisti kertojan eri elämänvaiheisiin, mutta joki on myös hänen rakastettunsa elämäntavan vertauskuva. Kulje kuin joki. Virtaa eteenpäin, mutta muista, että matkan varrelta keräät aina tieten tai tahtomatta mukaasi monenlaista ainesta minuutesi rakennustyöhön.

Minne virta kuljettaa toi monesti mieleeni Delia Owensin hittikirjan Suon villi laulu, ja uskonkin Owensista innostuneiden pitävän myös Readin esikoisteoksesta. Itse odotin vähemmän viihteellistä tarinaa ja ravistelevampaa poliittista kannanottoa tuhoisista ympäristötoimista ja alkuperäisväestön väkivaltaisesta kohtelusta.

Viidennen polven coloradolaisella luonnonsuojelijalla ja aktivistilla Shelley Readilla olisi kyllä eväitä ankarampaankin kritiikkiin ja vaikuttavampaan yhteisötason dramatiikkaan.

Shelley Read. Kuva: Andi Tippie