Elizabeth Strout: Lucy meren rannalla

 

Karanteenissa Lucy Bartonin kanssa 

Elizabeth Strout: Lucy meren rannalla (Lucy by the Sea, 2022). Suom. Kristiina Rikman. Tammi 2023. 270 s.

Mutta tätä en tiennyt sinä maaliskuisena aamuna: en tiennyt, etten näkisi asuntoani enää koskaan. En tiennyt, että virus tappaisi yhden ystäväni ja yhden sukulaisistani. En tiennyt että suhde tyttäriini muuttuisi tavalla, jota en osannut ollenkaan odottaa. En tiennyt että koko elämäni muuttuisi.

Lucy Barton on toinen yhdysvaltalaisen Elizabeth Stroutin (s. 1956) romaanien suosikkihahmoista. Toinen yhtä kiinnostava henkilöhahmo on entinen matematiikan opettaja Olive Kitteridge.

Lucy on tuttuni jo kirjoista Nimeni on Lucy Barton (suom. 2018) ja Kaikki on mahdollista (suom. 2019). Tuoreimmat kuulumisensa tämä Elizabeth Stroutin tavoin Mainesta lähtöisin oleva, New Yorkiin asettunut kirjailija kertoi vuosi sitten romaanissa Voi, William (suom. 2022).  

UUDESSA ROMAANISSAAN Lucy meren rannalla Strout lähettää kertoja-päähenkilönsä tämän kotipuoleen Maineen pakoon New Yorkissa jo pahaksi äityvää koronapandemiaa. Lucyn ensimmäinen aviomies ja aikuisten tytärten isä William on vuokrannut ystävänsä Bob Burgessin avulla talon Crosbysta meren rannalta ja melkein sieppaa Lucyn sinne mukaansa.

Lucy suree vielä vuosi sitten menehtynyttä toista puolisoaan. William puolestaan toipuu kolmannesta avioerostaan ja muustakin, mikä selviää aikanaan. Lucy ja William ovat kuitenkin hyvissä väleissä sekä keskenään että tytärtensä kanssa, joten mikä siinä. Lähdetään muutamaksi viikoksi eristykseen, jotta tilanne "saastuneessa" New Yorkissa rauhoittuu.

Elizabeth Strout ei kuitenkaan kehittele pandemia-aiheestaan kauhukertomusta, vaan luen romaania lähinnä sopeutumistarinana ja kypsymisprosessina. On jouduttu outoon, käsittämättömään tilanteeseen, jota ihmismieli kieltäytyy ymmärtämästä ennen kuin on siihen kypsä.

KOTIUDUIN ROMAANIN MAAILMAAN välittömästi, mikä tietysti johtuu paljolti henkilöiden ja pandemiakokemusten tuttuudesta. Strout tavoittaa koronan synnyttämät reaktiot samastuttavan aidosti sekä henkilötasolla että ympäristön osalta.

Aluksi epätodellinen ilmapiiri, epävarmuus ja huoli läheisistä pysäyttävät elämän lähes tyystin. Ainoa kiinnostava asia ovat uutiset, kunnes niidenkin katselu on liikaa. Lucyn tottuminen outoon ympäristöön ja entisen aviomiehen läheisyyteen käy kangerrellen, ja hänen tunteensa vaihtelevat vuoroveden lailla ärtymyksen, surun ja lamaannuksen väliä.

Pandemian jatkuessa Lucy ja William alkavat aktivoitua ja tavata muutamia ystäviään ja lähisukulaisiaan ulkosalla ja turvavälein. Vaihtelua tarjoavat myös autoretket ja läheisten "pelastusoperaatiot", ja kun Lucy innostuu jälleen kirjoittamisesta ja solubiologi William uudesta, etäyhteyksin hoituvasta tuholaisprojektista, he voivat ainakin hetkeksi unohtaa ulkoisen uhkan ja tuntea itsensä tärkeiksi.

Kiinnostavinta on kuitenkin se, mitä vuoden mittaan tapahtuu Lucin ajattelussa ja näkemyksissä. Vuokratalo meren rannalla on kuin laboratorio, jossa testataan sen asukkaiden tunteita ja ajatuksia itsestään, toisistaan, asenteistaan ja arvoistaan.

Loppujen lopuksi uutta arviointia vaativat romaanissa useammatkin pari- ja läheissuhteet, ja  ennen pitkää kantaa on otettava myös yhteiskunnallisesti, kun silmille ryöpsähtävät sosiaalinen eriarvoisuus ja poliittinen kuohunta aina kongressitalon valtausta myöten. 

IHAILEN JÄLLEEN Stroutin henkilökuvien psykologista tarkkuutta ja uskottavuutta. Vaikka Lucy ja William toimivat myös epäitsekkäästi, ei heistä koronakaan kaikkia kulmia hio. Ja onhan heillä Mainessa muitakin psyykkisiä haasteita kuin covid: Lucylla traumaattiset lapsuuskokemuksensa ja Williamilla kipeä syntyperänsä.

Hiukan parempia itsensä ja toistensa tuntijoita ja arvostajia heistä kuitenkin tulee, kun syyllisyydet ja surut saavat vuotaa esiin, ja vaikka osa ongelmista jää olemaan, niiden kanssa voi tulla toimeen, kun näkee ne valoisampien asioiden kehyksessä.

Meri on Lucylle upea kokemus, ja rantakävelyt ja oranssit auringonlaskut rauhoittavat sekasortoista mieltä: maailmassa on sentään myös kauneutta! Keskustelut sympaattisen Bob Burgessin kanssa tekevät hyvää Lucyn itsetunnolle ja mieluisat uutiset tyttäriltä hänen sydämelleen. 

Ilon lähde voi olla myös kevään ensimmäinen voikukka - Voi hyvä luoja! -  tai Williamin likistys - Likistä vielä! -, ja jos äitisuhde olikin mikä oli, lohtua voi ammentaa kiltiltä mielikuvitusäidiltä: Koeta kestää, kyllä tämä aikanaan loppuu.    

Stroutin kertomataiteessa kaikki on kohtuullista, tutunoloista ja kenelle tahansa tapahtuvaa. Pidän siitä, että vaikka Lucy on hyväosainen, koulutettu ja menestynyt kirjailija, hän on ennen kaikkea tavallinen vanheneva nainen, joka vatvoo valintojaan, kaipaa myötätuntoista kuuntelijaa ja ikävöi ja murehtii aikuisia lapsiaan. Ja siitäkin pidän, että Lucy tohtii paljastaa virheensä ja heikkoutensa eikä tuomitse toisin ajattelevia.  

Lucy Bartonin uskoutuvaa jutustelua on nautinto kuunnella. Ja tämäkin on kerrottava...Minä ajattelin... Tai ei sittenkään...Ymmärsin... Tarkoitan että... Kun Lucy muistelee, tarkentaa, korjaa ja peruuttaa sanomisiaan, tuntuu kuin hän puhuisi juuri minulle ja kahdestaan. Harva kirjailija yltää samanlaiseen läheisyyteen. 

VAIKKA LUCY MEREN RANNALLA on korona- ja karanteeniromaani, se on pohjimmiltaan samanlaista arjen analyysia kuin Stroutin aiemmatkin romaanit.

Ennen pitkää Lucy oivaltaa, ettei koronatilanteessa ole hänelle varsinaisesti mitään uutta. Hänhän on elänyt lapsuudestaan saakka eräänlaisessa sulkutilassa. Ja oikeastaan sellainenkin pandemian alleviivaama käsite kuin viimeistä kertaa liittyy elämässä ihan kaikkeen:

Ethän esimerkiksi tiennyt,  milloin olisi viimeinen kerta, kun nostit lapsen syliisi. Ehkä sanoit: "Voi kulta, kohta sinua ei enää jaksa nostaa syliin", tai jotain sellaista. Etkä sitten enää koskaan nosta heitä. - - Koskaan ei tiennyt.

On vain mentävä luottavaisesti eteenpäin. Me selviämme, vakuuttavat Elizabeth Strout ja  Lucy Barton, me selviämme parhaamme mukaan. - Olen heidän kanssaan mieluusti samaa mieltä.

Elizabeth Strout. Kuva: Leonardo Cendamo