22. heinäkuuta 2019
Tove Jansson: Kesäkirja (Sommarboken 1972). Suom. Kristiina Kivivuori. WSOY 1973. Bon-pokkari, 135 s.
Nyt hävettää. Tove Janssonin (1914-2001) 1970-luvulla ilmestynyt Kesäkirja osui sattumalta kesälukemisteni joukkoon. Miten ihmeessä en ollut löytänyt sitä aiemmin, vaikka se on käännetyimpiä suomalaisia kirjoja ja siitä on olemassa teatteriversio ja elokuvakin tekeillä!
Muumeista kyllikseen saaneille kannattaa heti tähdentää, että Kesäkirja on ihan toista maata. Toki romaanista tunnistaa muumitarinoiden teemoja ja aihelmia, mutta Kesäkirjan miljööt ja tapahtumat ovat realistisia ja ihmiset moniulotteisia juuri niin kuin Janssonin muissakin aikuisille suunnatuissa kirjoissa.
Oikeastaan Kesäkirja pitäisi lukea joka kesä uudelleen.
KESÄKIRJA kertoo isoäidin, isän ja pienen tytön kesänvietosta Suomenlahden saaressa. Isä häärii romaanissa vain taustalla; pääosin hän istuu työteossa pöytänsä ääressä tai kalastaa. Päähenkilöitä ovat äidistään orvoksi jäänyt Sophia ja hänen iäkäs isoäitinsä. Heidän yhteisiä ja välillä omiakin tekemisiään ja tuumailujaan kuvataan novellinomaisissa, napakasti otsikoiduissa luvuissa tovemaisella viisaudella ja rosolla.
Vaikka Sophian ja isoäidin suhde on lämmin ja heidän keskustelunsa ja retkensä sujuvat useimmiten hyvässä hengessä, molemmilla on myös huonot hetkensä. Väsynyt isoäiti on ärtyisä, ja kyllästynyt tai peloissaan oleva Sophia kiukuttelee. Pahuksen kakara, ajatteli isoäiti, kauhea lapsi, mutta niin siinä käy kun ne kieltävät kaiken hauskan, kuten reimariin kiipeämisen.
Sinä olet kovin hyvä kiipeämään, isoäiti sanoi ankarasti. Ja rohkea myös, minä nimittäin huomasin, että sinä pelkäsit. Kerronko hänelle [isällesi] vai jätänkö kertomatta?
Sophia työnsi toisen olkansa ylös ja katsoi isoäitiinsä. Ehkä se riittää että sinä tiedät, hän sanoi. Mutta voithan sinä kertoa sen kuolinvuoteellasi, ettei se mene hukkaan.
Vanhuksen ja lapsen näkökulmia vaihdellen ja heidän käyttäytymistään tarkkaillen Jansson saa sanotuksi niin paljon kasvamisesta ja kasvatuksesta, että Kesäkirjaa voi hyvin luonnehtia psykologiseksi romaaniksi. (Välillä mieleeni tulivat Teuvo Pakkalan klassiset lapsinovellit.) Pelkästään psykologiseksi romaaniksi Kesäkirja on kuitenkin aivan liian monikerroksinen.
SE ON MYÖS saaristoromaani ja meriromaani, omanlaisensa robinsonadi. Vaikka Kesäkirjan pienyhteisö välillä pitkästyy, se sietää huonosti häiritsijöitä. Ulkopuoliset vaarantavat sen tutut tavat, tiiviyden ja turvallisuuden. Horisonttiin kohoava uusi huvila on yhtä suuri uhka kuin rantaa lähestyvä vieras huvivene, ja ystävienkin on paras enintään pistäytyä.
Luonto on Kesäkirjassa keskeisessä, ellei peräti keskeisimmässä roolissa. Kaikki tärkeä tapahtuu luonnossa ja sen ehdoilla: askareet, seikkailut ja retket. Säät vaihtelevat, ja saari ja meri elävät niiden säännöillä. Sophia ja isoäiti liikkuvat maisemassa usein siitä erottumatta, ryömimällä ja piiloutumalla.
Kesä tuntuu jatkuvan loputtomiin, mutta se huijaa. Jonain iltana elokuussa sitä menee ulos asialle ja yhtäkkiä kaikki on sysipimeää, iso lämmin musta hiljaisuus talon ympärillä. Jatkuvasti on kesä, mutta se ei enää elä, se on seisahtunut kuihtumatta eikä syksy ole vielä valmis tulemaan. Tähtiä ei vielä ole, vain pimeää. Silloin haetaan paloöljykanisteri kellarista, se saa seistä porstuassa, ja taskulamppu ripustetaan paikalleen ovinaulaan.
Kun Elokuu-nimisessä luvussa kuvataan syksyä enteileviä muutoksia luonnossa ja askareissa, ymmärtää samalla liikkuvansa isoäidin mielenmaisemissa. Valloittavat kesäpäivät kantavat matkassaan myös luopumisen kipeyttä ja lähdön hetkeä.
KESÄKIRJA on lisäksi romaani vanhenemisesta. Mutta millaisesta!
Salaa tupakoiva isoäiti on riemastuttava rajojen rikkoja ja omapäinen ajattelija. Leikkeihin hän sopeutuu ihailtavan yritteliäästi, mutta aikuiset auktoriteetit eivät häntä määräile. Kun Sophia Haassa-kertomuksessa kyselee taivasasioita, isoäiti sepittää uneliaana ihan omiaan saadakseen levätä hetken ruohikossa, mutta helvettikysymys saa hänet riehaantumaan:
Helvettiä hän [Jumala] ei tekisi koskaan, mitään niin tyhmää hän ei ikinä keksisi tehdä. - -
Isoäiti nousi ihan liian äkkiä, sillä hän oli vihainen, koko laidunhaka kääntyi ympäri ja hän oli vähällä horjahtaa kumoon. Hän odotti hetken ja sanoi: Sophia. Tässä asiassa ei ole yhtään mitään riitelemistä. Kai sinä käsität, että elämä on tarpeeksi vaivalloista jo muutenkin, ettei tarvitse siitä vielä rangaistakin jälkeenpäin. Lohdutusta ihmisen pitää saada, siinähän on koko idea.
Ja sitten hän vielä sanojensa vakuudeksi opettaa Sophialle tuhman laulun, mutta sen jätän tietenkin paljastamatta. Lukekaa itse.
Tove Jansson: Kesäkirja
Saarielämää valloittavassa seurassa
Nyt hävettää. Tove Janssonin (1914-2001) 1970-luvulla ilmestynyt Kesäkirja osui sattumalta kesälukemisteni joukkoon. Miten ihmeessä en ollut löytänyt sitä aiemmin, vaikka se on käännetyimpiä suomalaisia kirjoja ja siitä on olemassa teatteriversio ja elokuvakin tekeillä!
Muumeista kyllikseen saaneille kannattaa heti tähdentää, että Kesäkirja on ihan toista maata. Toki romaanista tunnistaa muumitarinoiden teemoja ja aihelmia, mutta Kesäkirjan miljööt ja tapahtumat ovat realistisia ja ihmiset moniulotteisia juuri niin kuin Janssonin muissakin aikuisille suunnatuissa kirjoissa.
Oikeastaan Kesäkirja pitäisi lukea joka kesä uudelleen.
KESÄKIRJA kertoo isoäidin, isän ja pienen tytön kesänvietosta Suomenlahden saaressa. Isä häärii romaanissa vain taustalla; pääosin hän istuu työteossa pöytänsä ääressä tai kalastaa. Päähenkilöitä ovat äidistään orvoksi jäänyt Sophia ja hänen iäkäs isoäitinsä. Heidän yhteisiä ja välillä omiakin tekemisiään ja tuumailujaan kuvataan novellinomaisissa, napakasti otsikoiduissa luvuissa tovemaisella viisaudella ja rosolla.
Vaikka Sophian ja isoäidin suhde on lämmin ja heidän keskustelunsa ja retkensä sujuvat useimmiten hyvässä hengessä, molemmilla on myös huonot hetkensä. Väsynyt isoäiti on ärtyisä, ja kyllästynyt tai peloissaan oleva Sophia kiukuttelee. Pahuksen kakara, ajatteli isoäiti, kauhea lapsi, mutta niin siinä käy kun ne kieltävät kaiken hauskan, kuten reimariin kiipeämisen.
Sinä olet kovin hyvä kiipeämään, isoäiti sanoi ankarasti. Ja rohkea myös, minä nimittäin huomasin, että sinä pelkäsit. Kerronko hänelle [isällesi] vai jätänkö kertomatta?
Sophia työnsi toisen olkansa ylös ja katsoi isoäitiinsä. Ehkä se riittää että sinä tiedät, hän sanoi. Mutta voithan sinä kertoa sen kuolinvuoteellasi, ettei se mene hukkaan.
Vanhuksen ja lapsen näkökulmia vaihdellen ja heidän käyttäytymistään tarkkaillen Jansson saa sanotuksi niin paljon kasvamisesta ja kasvatuksesta, että Kesäkirjaa voi hyvin luonnehtia psykologiseksi romaaniksi. (Välillä mieleeni tulivat Teuvo Pakkalan klassiset lapsinovellit.) Pelkästään psykologiseksi romaaniksi Kesäkirja on kuitenkin aivan liian monikerroksinen.
SE ON MYÖS saaristoromaani ja meriromaani, omanlaisensa robinsonadi. Vaikka Kesäkirjan pienyhteisö välillä pitkästyy, se sietää huonosti häiritsijöitä. Ulkopuoliset vaarantavat sen tutut tavat, tiiviyden ja turvallisuuden. Horisonttiin kohoava uusi huvila on yhtä suuri uhka kuin rantaa lähestyvä vieras huvivene, ja ystävienkin on paras enintään pistäytyä.
Luonto on Kesäkirjassa keskeisessä, ellei peräti keskeisimmässä roolissa. Kaikki tärkeä tapahtuu luonnossa ja sen ehdoilla: askareet, seikkailut ja retket. Säät vaihtelevat, ja saari ja meri elävät niiden säännöillä. Sophia ja isoäiti liikkuvat maisemassa usein siitä erottumatta, ryömimällä ja piiloutumalla.
Kesä tuntuu jatkuvan loputtomiin, mutta se huijaa. Jonain iltana elokuussa sitä menee ulos asialle ja yhtäkkiä kaikki on sysipimeää, iso lämmin musta hiljaisuus talon ympärillä. Jatkuvasti on kesä, mutta se ei enää elä, se on seisahtunut kuihtumatta eikä syksy ole vielä valmis tulemaan. Tähtiä ei vielä ole, vain pimeää. Silloin haetaan paloöljykanisteri kellarista, se saa seistä porstuassa, ja taskulamppu ripustetaan paikalleen ovinaulaan.
Kun Elokuu-nimisessä luvussa kuvataan syksyä enteileviä muutoksia luonnossa ja askareissa, ymmärtää samalla liikkuvansa isoäidin mielenmaisemissa. Valloittavat kesäpäivät kantavat matkassaan myös luopumisen kipeyttä ja lähdön hetkeä.
KESÄKIRJA on lisäksi romaani vanhenemisesta. Mutta millaisesta!
Salaa tupakoiva isoäiti on riemastuttava rajojen rikkoja ja omapäinen ajattelija. Leikkeihin hän sopeutuu ihailtavan yritteliäästi, mutta aikuiset auktoriteetit eivät häntä määräile. Kun Sophia Haassa-kertomuksessa kyselee taivasasioita, isoäiti sepittää uneliaana ihan omiaan saadakseen levätä hetken ruohikossa, mutta helvettikysymys saa hänet riehaantumaan:
Helvettiä hän [Jumala] ei tekisi koskaan, mitään niin tyhmää hän ei ikinä keksisi tehdä. - -
Isoäiti nousi ihan liian äkkiä, sillä hän oli vihainen, koko laidunhaka kääntyi ympäri ja hän oli vähällä horjahtaa kumoon. Hän odotti hetken ja sanoi: Sophia. Tässä asiassa ei ole yhtään mitään riitelemistä. Kai sinä käsität, että elämä on tarpeeksi vaivalloista jo muutenkin, ettei tarvitse siitä vielä rangaistakin jälkeenpäin. Lohdutusta ihmisen pitää saada, siinähän on koko idea.
Ja sitten hän vielä sanojensa vakuudeksi opettaa Sophialle tuhman laulun, mutta sen jätän tietenkin paljastamatta. Lukekaa itse.
 |
| Tove Jansson vuonna 1967. Kuva: Wikipedia |
Kommentit
Lähetä kommentti