29. heinäkuuta 2019
Yasunari Kawabata: Lumen maa
Nobel-proosaa haikun hengessä
Yasunari Kawabata: Lumen maa (Yukiguni, 1947). Suom. Yrjö Kivimies. Tammi, 1958. Keltainen pokkari. 158 s.
Juna vieri pitkästä tunnelista Lumen maahan. Maa loisti valkoisena yötaivaan alla. Juna pysähtyi eräälle pikkuasemalle. Tyttö, joka oli istunut vaunun vastakkaisella puolella, tuli käytävän yli ja avasi ikkunan Shimamuran edestä. Lumista kylmyyttä huokui sisään. Kurottautuen ikkunasta pitkälle tyttö huusi asemapäällikköä kuin hän olisi ollut jossakin kaukana.
Vuonna 1968 Nobelilla palkitun Yasunari Kawabatan (1899-1972) pienoisromaani Lumen maa oli ilmestyessään 1958 ensimmäinen suomeksi käännetty japanilainen romaani. Suomentaja Yrjö Kivimies suomensi romaanin englannin- ja saksankielisten käännösten pohjalta ja kirjoittaa jälkisanoissaan pyrkineensä kulkemaan noiden kahden käännöksen keskiväliä "oman japanilaisen kuvitelmansa mukaan".
Silloin tällöin suomennoksessa törmää sanoihin ja sanontoihin (vävähtää, venyttelihe, kuvasteleikse, illatsu), joiden vanhahtavuutta tai erikoisuutta oudoksuu, mutta muuten suomennos on edelleen toimiva.
ERITYISESTI Britanniassa ja Yhdysvalloissa vaikuttanut nk. imagistien ryhmä (image 'kuva') otti runouskäsityksiinsä vaikutteita Japanista jo viime vuosisadan alussa, mutta Suomessa vanha japanilainen runous alkoi kiinnostaa erityisesti 1950-luvun modernisteja. Kawabata-suomennos osui siis samaan saumaan.
Klassisen japanilaisen lyriikan miniatyyrimuodot tanka ja haiku perustuivat runokuvalle. Ne tarjosivat havainnon ja/tai aistimuksen ja sen myötä jonkin ajatelman. Esimerkiksi sopii vaikkapa Matsuo Bashōn haiku vuodelta 1681: vanha lampi! / sammakon sukeltaessa / veden ääni (suom. Kai Nieminen 2012). Usein tanka- ja haiku-runot olivat rakkaus- ja luonnonlyriikkaa.
Vaikka Yasunari Kawabata kirjoittaa proosaa, hänen Lumen maataan on verrattu haikuun tai ainakin sen on tiedetty saaneen huomattavia vaikutteita klassisen haikurunouden aiheista, kuvastosta ja tekniikasta. Niihin kuuluivat mm. vahva sidos luontoon ja tiettyyn vuodenaikaan, esteettisten elämysten, erotiikan ja rakkausteeman korosteisuus ja kaiken yllä leijuva melankolinen kaipaus.
Lumen maasta löytää myös samanlaista nopeilla leikkauksilla, vastakohdilla ja monitulkintaisuudella operointia kuin tanka- ja haikurunoudesta. Se, että Kawabatan romaani jää vielä luettunakin osin arvoitukselliseksi, johtuu varmasti myös japanilaisen kulttuurin erilaisuudesta. Toisaalta juuri arvuuttelu ja pinnantakaisen tavoittelu tekevät lukemisesta kiinnostavan erilaisen kokemuksen.
JO KATKELMA romaanin alusta on meraforinen. Joulukuisen valkoiseen, tähtikirkkaaseen Lumen maahan tullaan pitkän mustan tunnelin läpi. Päähenkilön Shimamuran huomio on kiinnittynyt tuntemattomaan tyttöön ja hänen ikkunasta ulos kurottavaan vartaloonsa. Kohta selviää, että keski-ikäinen, naimisissa oleva Shimamura on matkalla tapaamaan Komako-nimistä geishaa. Ilmeisesti junan tyttö ja hänen mukanaan matkustava sairas nuorukainen tulevat jotenkin liittymään Shamamuron ja Komakon tarinaan, mutta miten?
Tapahtumaympäristö on vuorten saartama syrjäinen kylpyläkaupunki, jonne ihmisiä (lue miehiä ja miesryhmiä) vetävät karun kauniit maisemat, kuumat lähteet ja geishat. On selvää, että Shamamuran ja Komakon suhde on tilapäinen ja siksi Komakoa ajatellen epätoivoinen. Sen vuoksi Lumen maa onkin pelkän rakkaustarinan sijasta ennen kaikkea psykologinen romaani.
Varakkaan, uneksivan ajelehtijan ja syrjäseudun lähes kouluttamattoman geishan suhde on hämmentävä sekoitus kauneutta, julmuutta ja epäjohdonmukaisuutta. Shimamura ihailee Komakon tarkkuutta ja puhtautta, hänen poskiensa punaa ja ihonsa hohdetta ja heittäytyy mielellään hänen tarjoamaansa "ilon ja nautinnon kurimukseen", mutta toisena hetkenä hän on jo tympääntynyt Komakon oikutteluun ja ihmettelee itsekin kylmyyttään.
Komako käyttäytyy oudon tempoilevasti, mutta hänen asemansa ja intohimoinen suhteensa Shimamuraan selittävät hänen ailahtelunsa. Arvoituksellisen hänestä tekee hänen salaileva suhteensa Shimamuran junassa tarkkailemaan tyttöön ja tytön hoivaamaan sairaaseen nuorukaiseen.
LUMEN MAA on paljolti myös unen maa. Paitsi, että Shimamura matkustaa sinne pakoon arkitodellisuutta, hän vaipuu siellä tämän tästä unta tai hallusinaatiota muistuttavaan epätodelliseen tilaan. Näin käy jo romaanin alussa, kun Shimamura seuraa junan ikkunasta kuin peilistä vinosti vastapäätään istuvaa paria:
Peilin syvyyksissä lipui iltamaisema ohi, peili ja sen heijastumat kuvautuivat ristiin toistensa päälle kuin elokuvassa. Olennot ja tausta eivät olleet missään suhteessa toisiinsa, mutta kuitenkin nuo läpinäkyvät ja käsin koskettelemattomat olennot ja lisääntyvän hämärän himmenevä tausta sulautuivat jonkinlaiseksi vertauskuvalliseksi maisemaksi, joka ei ollut tästä maailmasta.
Shimamura on esteetikko ja tekee runsaasti huomioita luonnosta. Hän tarkastelee yhtä suurella kiinnostuksella ja hartaudella suurta ja pientä, majesteettista ja vaatimatonta: pyryä hautovaa taivasta ja pihan kuihtuneita krysanteemeja, lumipeitteisiä vuoria ja kuollutta yöperhosta.
Kawabatan luontokuvissa yhdistyvät usein eri aistimukset ja liike ja liikkumattomuus, ja samalla kun ne kertovat reaalimaailmasta, ne paljastavat jotain myös kokijansa ajatuksista ja/tai mielentilasta. Yöperhonen - - oli ilmeisestikin jo kauan sitten kuollut; nyt se leijaili maahan kuihtuneen lehden lailla. Toinen putosi seinästä. Pitäessään sitä kädessään hän ei voinut muuta kuin ihmetellä, miten sellainen kauneus voidaan selittää.
KAWABATAN pienessä, vähätapahtumaisessa romaanissa yhdistyvät hienostuneesti vanha japanilainen estetiikka, realistiset kohtaukset ja surrealistiset näyt. Lumen maa ei silti ole vain kaunis, aistillinen ja hienovireinen kaunokirjallinen kertomus erikoisesta tunnesuhteesta, vaan se tarjoaa runsaasti myös monenlaista kulttuurista tietoa.
Kun Kawabata kuvailee vaikkapa vanhan chijimi-palttinan valmistusta ja valkaisua, eteen avautuu kuin filminä näky vuoristolaistytöistä kehräämässä, kutomassa, pesemässä ja lopulta levittämässä ulos lumen valkaistavaksi noita kesäkimonoihin käytettyjä kankaita.
Kun viimeisessä valmistusvaiheessa aamuaurinko pani kaiken hehkumaan punaisena, tuo näky oli kuvaamattoman kaunis. Sitä olisi - - kelvannut näyttää eteläisimpien seutujen asukkaille. Valkaisun lopettaminen oli merkkinä kevään puhkeamisesta.
ERITYISESTI Britanniassa ja Yhdysvalloissa vaikuttanut nk. imagistien ryhmä (image 'kuva') otti runouskäsityksiinsä vaikutteita Japanista jo viime vuosisadan alussa, mutta Suomessa vanha japanilainen runous alkoi kiinnostaa erityisesti 1950-luvun modernisteja. Kawabata-suomennos osui siis samaan saumaan.
Klassisen japanilaisen lyriikan miniatyyrimuodot tanka ja haiku perustuivat runokuvalle. Ne tarjosivat havainnon ja/tai aistimuksen ja sen myötä jonkin ajatelman. Esimerkiksi sopii vaikkapa Matsuo Bashōn haiku vuodelta 1681: vanha lampi! / sammakon sukeltaessa / veden ääni (suom. Kai Nieminen 2012). Usein tanka- ja haiku-runot olivat rakkaus- ja luonnonlyriikkaa.
Vaikka Yasunari Kawabata kirjoittaa proosaa, hänen Lumen maataan on verrattu haikuun tai ainakin sen on tiedetty saaneen huomattavia vaikutteita klassisen haikurunouden aiheista, kuvastosta ja tekniikasta. Niihin kuuluivat mm. vahva sidos luontoon ja tiettyyn vuodenaikaan, esteettisten elämysten, erotiikan ja rakkausteeman korosteisuus ja kaiken yllä leijuva melankolinen kaipaus.
Lumen maasta löytää myös samanlaista nopeilla leikkauksilla, vastakohdilla ja monitulkintaisuudella operointia kuin tanka- ja haikurunoudesta. Se, että Kawabatan romaani jää vielä luettunakin osin arvoitukselliseksi, johtuu varmasti myös japanilaisen kulttuurin erilaisuudesta. Toisaalta juuri arvuuttelu ja pinnantakaisen tavoittelu tekevät lukemisesta kiinnostavan erilaisen kokemuksen.
JO KATKELMA romaanin alusta on meraforinen. Joulukuisen valkoiseen, tähtikirkkaaseen Lumen maahan tullaan pitkän mustan tunnelin läpi. Päähenkilön Shimamuran huomio on kiinnittynyt tuntemattomaan tyttöön ja hänen ikkunasta ulos kurottavaan vartaloonsa. Kohta selviää, että keski-ikäinen, naimisissa oleva Shimamura on matkalla tapaamaan Komako-nimistä geishaa. Ilmeisesti junan tyttö ja hänen mukanaan matkustava sairas nuorukainen tulevat jotenkin liittymään Shamamuron ja Komakon tarinaan, mutta miten?
Tapahtumaympäristö on vuorten saartama syrjäinen kylpyläkaupunki, jonne ihmisiä (lue miehiä ja miesryhmiä) vetävät karun kauniit maisemat, kuumat lähteet ja geishat. On selvää, että Shamamuran ja Komakon suhde on tilapäinen ja siksi Komakoa ajatellen epätoivoinen. Sen vuoksi Lumen maa onkin pelkän rakkaustarinan sijasta ennen kaikkea psykologinen romaani.
Varakkaan, uneksivan ajelehtijan ja syrjäseudun lähes kouluttamattoman geishan suhde on hämmentävä sekoitus kauneutta, julmuutta ja epäjohdonmukaisuutta. Shimamura ihailee Komakon tarkkuutta ja puhtautta, hänen poskiensa punaa ja ihonsa hohdetta ja heittäytyy mielellään hänen tarjoamaansa "ilon ja nautinnon kurimukseen", mutta toisena hetkenä hän on jo tympääntynyt Komakon oikutteluun ja ihmettelee itsekin kylmyyttään.
Komako käyttäytyy oudon tempoilevasti, mutta hänen asemansa ja intohimoinen suhteensa Shimamuraan selittävät hänen ailahtelunsa. Arvoituksellisen hänestä tekee hänen salaileva suhteensa Shimamuran junassa tarkkailemaan tyttöön ja tytön hoivaamaan sairaaseen nuorukaiseen.
LUMEN MAA on paljolti myös unen maa. Paitsi, että Shimamura matkustaa sinne pakoon arkitodellisuutta, hän vaipuu siellä tämän tästä unta tai hallusinaatiota muistuttavaan epätodelliseen tilaan. Näin käy jo romaanin alussa, kun Shimamura seuraa junan ikkunasta kuin peilistä vinosti vastapäätään istuvaa paria:
Peilin syvyyksissä lipui iltamaisema ohi, peili ja sen heijastumat kuvautuivat ristiin toistensa päälle kuin elokuvassa. Olennot ja tausta eivät olleet missään suhteessa toisiinsa, mutta kuitenkin nuo läpinäkyvät ja käsin koskettelemattomat olennot ja lisääntyvän hämärän himmenevä tausta sulautuivat jonkinlaiseksi vertauskuvalliseksi maisemaksi, joka ei ollut tästä maailmasta.
Shimamura on esteetikko ja tekee runsaasti huomioita luonnosta. Hän tarkastelee yhtä suurella kiinnostuksella ja hartaudella suurta ja pientä, majesteettista ja vaatimatonta: pyryä hautovaa taivasta ja pihan kuihtuneita krysanteemeja, lumipeitteisiä vuoria ja kuollutta yöperhosta.
Kawabatan luontokuvissa yhdistyvät usein eri aistimukset ja liike ja liikkumattomuus, ja samalla kun ne kertovat reaalimaailmasta, ne paljastavat jotain myös kokijansa ajatuksista ja/tai mielentilasta. Yöperhonen - - oli ilmeisestikin jo kauan sitten kuollut; nyt se leijaili maahan kuihtuneen lehden lailla. Toinen putosi seinästä. Pitäessään sitä kädessään hän ei voinut muuta kuin ihmetellä, miten sellainen kauneus voidaan selittää.
KAWABATAN pienessä, vähätapahtumaisessa romaanissa yhdistyvät hienostuneesti vanha japanilainen estetiikka, realistiset kohtaukset ja surrealistiset näyt. Lumen maa ei silti ole vain kaunis, aistillinen ja hienovireinen kaunokirjallinen kertomus erikoisesta tunnesuhteesta, vaan se tarjoaa runsaasti myös monenlaista kulttuurista tietoa.
Kun Kawabata kuvailee vaikkapa vanhan chijimi-palttinan valmistusta ja valkaisua, eteen avautuu kuin filminä näky vuoristolaistytöistä kehräämässä, kutomassa, pesemässä ja lopulta levittämässä ulos lumen valkaistavaksi noita kesäkimonoihin käytettyjä kankaita.
Kun viimeisessä valmistusvaiheessa aamuaurinko pani kaiken hehkumaan punaisena, tuo näky oli kuvaamattoman kaunis. Sitä olisi - - kelvannut näyttää eteläisimpien seutujen asukkaille. Valkaisun lopettaminen oli merkkinä kevään puhkeamisesta.
 |
Yasunari Kawabata 1938. Wikipedia. |
Kommentit
Lähetä kommentti