keskiviikko 4. tammikuuta 2017

4. tammikuuta 2017


Kirja, josta Jörn Donnerkin liikuttui



Mari Manninen: Yhden lapsen kansa. Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret. Atena 2016. 205 s.


Toimittaja Mari Mannisen viime syksynä Tieto-Finlandialla palkittu Yhden lapsen kansa alkaa parikymmensivuisella johdannolla. Alun tietopaketin jälkeen Manninen siirtyy yleisestä yksityiseen eli kertomaan, mitä hänen haastattelemansa ihmiset ovat henkilökohtaisesti kokeneet Kiinan toteuttaman yhden lapsen politiikan (1980-2015) vuosina. Haastateltavien tarinat ovat siinä määrin riipaisevia, etten yhtään ihmettele palkinnosta päättäneen Jörn Donnerinkin niistä vaikuttuneen.

Toimittajan tehtävä on kirjoittaa kiinnostavia ja kyllin helppolukuisia lehtijuttuja tärkeistä aiheista. Se, että Yhden lapsen kansa on toimittajan käsialaa, tekee siitä helposti lähestyttävän ja tunteisiin vetoavan koko kansan tietokirjan.

Jos luulee jo hyvinkin tietävänsä tarpeeksi Kiinan tiukasta syntyvyydensääntelyohjelmasta, tulee Mannisen seurassa huomaamaan, että kovin ylimalkaista tietämys on ollut. Ja jos kuvittelee, että Kiinan toteuttama yhden lapsen politiikka on historiaa eikä liity millään tavalla länsimaiseen elämäntapaan, on siinäkin väärässä. Yhden lapsen kansa käsittelee ilmiötä, joka ei rajoitu vain tiettyihin vuosilukuihin tai kansallisiin rajoihin.


PARERITTOMAT, Syntymättömät, Perheettömät, Kurittomat, Veljettömät, Vaimottomat... Lukujen nimet jo antavat aavistaa, millaisia elämäntarinoita ne esittelevät. Meillä on kyllä ennestäänkin tietoa Kiinan väestöräjähdyksestä, tyttövauvojen julmasta kohtelusta ja pikkukeisareiden huonotapaisuudesta, mutta Mannisen kirja kertoo, millaisin keinoin syntyvyyden sääntely käytännössä toteutettiin ja miten ihmiset sitä yrittivät kiertää. Määräykset ja niiden valvontakeinot olivat uskomattoman epäinhimillisiä ja raakoja.

Siksi onkin hämmentävää lukea, kuinka ymmärtäväisesti kovia kokeneet haastateltavat silti suhtautuvat rajuun sääntelyohjelmaan, mutta siihenkin Manninen löytää järkeenkäyviä selityksiä sekä historiasta että nykypäivästä.

Kirjaan kootut elämäntarinat osoittavat, kuinka sääntelypolitiikka on edennyt maaseudulla ja kaupungeissa hyvinkin eritahtisena ja kuinka yksilapsisuuden vaatimus on vaikuttanut eri tavalla tyttöjen ja poikien elämään. Manninen tähdentää, että tyttöjen kohtalo ei ole ollut pelkästään säälittävä. Kaupungeissa perheensä ainokaiset tyttölapset saavat nykyään poikien tavoin hyvän koulutuksen ja entistä paremman aseman.

Kun sataa tyttöä kohden on syntynyt 120 poikaa, yksi nuorten miesten ongelmista on sopivan vaimon löytäminen. Sitäkin suurempi ongelma on kuitenkin valtavan väestön ikävääristymä. Eläkeläisten määrä on kasvanut suhteettomasti työikäisiin nähden, eikä Kiina ole ehtinyt varautua harmaantumiseensa. Kun vanhat sukulaiset jäävät nuorten hoidettaviksi, nuoren polven taakka tuntuu ylivoimaiselta.


KAUHISTUTTAVIEN henkilökohtaisten tragedioiden ohessa Mari Manninen tarjoaa kirjassaan valaisevaa tietoa kiinalaisista elämäntavoista ja -arvoista. Oman naapuristonsa Kiinasta muuttanutta perhetta voi hyvinkin ymmärtää paremmin, kun tietää jotain kiinalaisesta kodin- ja lastenhoidosta, kasvatuksesta ja koulutuksesta sekä eri sukupolvien vastuista ja velvollisuuksista.

Lopuksi kannattaa vielä kerrata kirjan johdantoluku. Siinä tiivistyy kaikki olennainen haastattelumateriaalin entisestään selkiyttämänä.  
Kuva: Katharina Hesse

Oman mielipiteensä yhden lapsen politiikasta Manninen kiteyttää seuraavasti:

Minun mielestäni yhden lapsen politiikka oli julma ja turha: Se leikkasi syntyvyyttä huonommin kuin aiemmat kampanjat, mutta rikkoi raa'asti kansalaisten oikeutta päättää ruumiistaan ja lisääntymisestään. Sen hyödyt eivät mitenkään kumoa sen aiheuttamaa inhimillistä kärsimystä.

Yhden lapsen kansan perusteella on mahdoton tulla muuhun lopputulokseen.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti