keskiviikko 18. tammikuuta 2017

18. tammikuuta 2017


Vanhempieni romaani


Linn Ullmann kirjoittaa suhteestaan kuuluisiin vanhempiinsa intiimisti ja ymmärtäen



Linn Ullmann: Rauhattomat (De urolige). Suom. Katriina Huttunen. Like 2016.     383 s.



Yritän ymmärtää tässä jotakin rakkaudesta, vanhemmistani ja siitä, miksi yksinäisyydellä oli niin suuri rooli heidän elämässään, ja miksi he pelkäsivät hylätyksi tulemista enemmän kuin mitään muuta koko maailmassa.

Näin kuvaa romaaniaan Rauhattomat kirjailija Linn Ullmann (s. 1966), maailmankuulun ruotsalaisohjaajan Ingmar Bergmanin (1918-2007) ja tunnetun norjalaisnäyttelijän Liv Ullmannin (s. 1938) tytär.

Linn Ullmannin palkintoehdokkuuksia kerännyttä omaelämäkerrallista romaania voisi luonnehtia lisää Ingmar Bergmania lainaten. Bergman kirjoittaa omista vanhemmistaan kertovasta kirjastaan: En väitä että olisin aina ollut totuudenmukainen kertomuksessani. Olen yhdistellyt, lisäillyt, poistanut ja kääntänyt päälaelleen, mutta niin kuin usein tällaisissa leikeissä käy, niin todennäköisesti tästäkin on tullut selkeämpi kuin mitä todellisuus on.

Ullmann on vakuuttunut siitä, että todellisista henkilöistä on pakko tehdä fiktiivisiä, koska se on ainoa keino puhaltaa heihin eloa, ja kuin vahvistaakseen romaaninsa fiktiivisyyttä ja yleispätevyyttä kirjailija jättää päähenkilönsä nimeämättä ja puhuu vain isästä, äidistä ja tyttärestä, vaikka esimerkiksi tapahtumapaikat mainitaan ja kuvataan kirjassa dokumentaarisen tarkasti.

Rauhattomien  lähtökohtana ja runkona ovat Linn Ullmannin isästään tekemät haastattelunauhat. Isän ja tyttären aikomuksena oli kirjoittaa kirja isän vanhenemisesta. Kirjan teko kariutui kuitenkin Bergmanin kunnon heikkenemiseen ja ohjaajan kuolemaan, ja taltioidut kuusi keskustelua jäivät unohduksiin useiksi vuosiksi. Kun Ullmann jälleen tarttui nauhoituksiin, hän ymmärsi, että jollain tavalla ne täytyisi käsitellä. Niin alkoi kehkeytyä ajatus niiden ympärille kutoutuvasta romaanista.


KUN Ingmar Bergman ja Liv Ullmann rakastuivat, Bergman oli 48-vuotias ja 27-vuotias Ullmann olisi sopinut hänen tyttärekseen. Bergman oli neljättä kertaa naimisissa, ja Liv Ullmannista tuli hänelle eräänlainen välisoitto ennen ohjaajan viimeiseksi jäänyttä avioliittoa.

Ullmannin ja Bergmanin erotessa heidän tyttärensä Linn oli juuri täyttämässä kolme vuotta. Hän matkusti äitinsä mukana Norjaan mutta vietti muutamaa vuotta myöhemmin kaikki heinäkuut isänsä luona Fårön Hammarsissa.

Muistikuvat Hammarsin kesistä henkivät Rauhattomissa rauhaa ja pysyvyyttä. Kaikki on kohdallaan, ja kaikki tapahtuu ajallaan, jopa ruskeaksi petsatulla pihan puoleisella penkillä istuskelu. Isän elämä rakentui suunnitelmallisuudelle ja täsmällisyydelle.

Hammarsiin verrattuna elämä äidin matkassa vaikuttaa levottomalta ja arvaamattomalta. Äidin jatkuva matkustelu, väliaikaiset hoitojärjestelyt, vaihtuvat miessuhteet ja muutot Norjan ja USA:n väliä jättävät jälkensä kasvuikäiseen tyttäreen, jonka äidin kaipuu ja menettämisen pelko ovat suunnattomat.


NÄKEMINEN, MUISTAMINEN, KÄSITTÄMINEN. Niitä kirjailija pohtii pitkin matkaa samalla, kun yrittää ymmärtää vanhempiensa suhdetta ja elämää.

Monenlaisista otoksista vähin erin vaikuttavaksi kokonaisuudeksi rakentuva romaani on hyvin visuaalista luettavaa. Fårön maisemia, interiöörejä ja tapahtumia lukee kuin katsoisi filmiä Bergmanin Dämpan talon navetasta remontoidussa elokuvateatterissa.

Maisema on tasainen. Puut ovat käyriä. Tie mutkittelee pehmeästi. Meri on hämähäkinharmaa, kalpea, vihreä, tyyni. - - Pyörä on punainen, pikkukivet rapisevat renkaiden alla. Pyörä on niin punainen että vertaisinpa sitä mihin tahansa - esimerkiksi unikoihin joita kasvaa Hammarsin tien varressa - rinnastus menee väärin. Pyörä on punaisempi kuin mikään muu punainen.

Haastattelunauhoilla puhuva mies ei kuitenkaan enää aja punaisella naistenpyörällään kapeaa tietä metsän ja meren välissä. Hän istuu pyörätuolissa ja etsii hukkaantuneita sanoja. Se on murheellista. Rauhattomat onkin  myös surutyökirja ja romaani vanhenemisesta. "Vanheneminen on työtä", sanoo Bergman ja pyytää tyttärensä kirjoittamaan sen muistiin.

Muistin toimintaa romaanissa tarkastellaan sekä isän että tyttären perspektiivistä. Ullmann kuvaa, kuinka jokin pieni asia, yllättävä yksityiskohta - valokuva vanhasta amerikkalaistaiteilijasta Georgia O'Keeffestä -  voi olla ratkaiseva sysäys unohtuneiden muistikuvien heräämiselle. Toisaalta taas romaanin hauraat, lähes merkityksettömiltä vaikuttavat haastattelukatkelmat ovat järkyttävän paljastavia vanhenemisen vaivan ja unohtamisen piinan dokumentteja.


YRITTÄESSÄÄN YMMÄRTÄÄ vanhempiaan kirjailija yrittää tietysti ymmärtää myös itseään. Millainen olen ollut, millainen olen nyt? Miten minusta tuli tällainen?

Olin isäni lapsi ja äitini lapsi, mutta en ollut heidän yhteinen lapsensa, meitä kolmea ei ollut olemassa; kun selaan valokuvapinoa joka on pöydällä edessäni, en löydä yhtään valokuvaa, jossa olisimme me kaikki kolme. Äiti ja isä ja minä. Sitä asetelmaa ei ole olemassa.

Rauhattomat on melankolinen matka lapsuuden muistoihin, mutta se ei ole hetkeäkään syyttelevä, vaikka kriittisetkin äänenpainot olisivat oikeutettuja. Ullmannin kertojanääni pysyy myötäelävänä ja hänen asenteensa armeliaana, siitä huolimatta että hänen muistojaan leimaavat usein yksinäisyys, irrallisuus ja ikävöinti.

Ullmannin Rauhattomat on poikkeuksellisen kiitollista luettavaa. Sen äärellä pysähtyy tavan takaa muistelemaaan näkemiään Bergmanin ja Ullmannin elokuvia, haravoimaan mielikuvia omastakin lapsuudestaan ja miettimään elämänsä kulkua.

Rauhattomat liikuttaa lempeydellään ja vahvistaa viisaudellaan. Sen parista ei ole minkäänlaista kiirettä pois.
.

Kuva:Agnete Brun



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti