sunnuntai 8. tammikuuta 2017

8. tammikuuta 2017

"Kieli on, sopii sanoa"




Lari Kotilainen: Kielen elämä. Suomen kieli eilisestä huomiseen. Siltala 2016. 239 s.


Lauri Viita lasketteli kokoelmassaan Suutarikin, suuri viisas, mitä kaikkea häneltä runon puhujana puuttui: metsä, pelto, pirtti, piika ja päälle päätteeksi vielä vaimokin. Mutta oli sentään kieli, jolla sopi sanoa sanottavansa.

Viidan säe tuli kohta mieleeni, kun aloin lukea Lari Kotilaisen syksyllä ilmestynyttä Kielen elämää. Säe voisi hyvinkin olla  Kotilaisen kirjan mottona ja samalla ohjenuorana meille kaikille suomea puhuville.


LARI KOTILAINEN (s. 1974), "suomen kielen sekatyöläinen ja matkasaarnaaja", on opettanut ja tutkinut suomen kieltä sekä Suomessa että ulkomailla ja kirjoittanut tieteen lisäksi lehtijuttuja ja lastenlaululyriikkaa. Kielen elämää kehutaan kirjan takakannessa "viihdyttäväksi ja asiantuntevaksi sukellukseksi suomen kielen salaisuuksiin", eikä suotta. Kotilainen tarjoaa tietämystään kansanomaisesti ja pilke silmäkulmassa.

Äidinkielenopettajalle kirjan asiat ovat paljolti tuttuja - toki kertaamisen arvoisia -, mutta kaikille muille teos tarjoaa runsaasti mielenkiintoisia ja hauskoja hetkiä. Ja mikä parasta: monet kieleemme liittyvät luutuneet asenteet ja käsitykset saavat Kotilaisen käsittelyssä ansaitsemansa ravistelun, elleivät peräti lähtöpassin.

Kehut ansaitsee jo kirjan kansi. Agricolahan se siinä istuu tutkijankammiossaan kirjoituskäsi syntikalla ja vasen vinyylilevyä hipelöimässä. Juuri samanlaisella keveydellä ja huumorilla Kotilainen on työstänyt omaa kirjaansa.


HETI ALUKSI Kotilainen väittää ja todistaa, ettei suomen kieli suinkaan ole järin vaikea oppia, ei erityisen erilainen eikä ainakaan pieni. Suomi päihittää puhujamäärässään maailman kielistä yli 98 prosenttia. Historiaakin sillä on takanaan jo noin 2000 vuotta, ja tulevaisuus on valoisa.

Vaikka Kotilaisen historiakatsaus lähtee liikkeelle aina kantauralista ja Volgan mutkasta saakka, kirjoittaja varoo lastaamasta tekstiinsä liikaa kielitieteellistä kuormaa. Pitkästä matkasta ajanlaskumme alkuun ja siitä edelleen 1500-luvulle ja Agricolaan selvitään paljolti muutamien tähdellisimpien kieliopin piirteiden ja sanastotietojen avulla.

Kirjakielemme isä ja "aikansa huippukoulutettu kosmopoliitti" Agricola saa tietysti Kotilaiselta ansaitsemansa huomion samoin kuin parin sadan hiljaisemman vuoden jälkeen Elias Lönnrot ja Aleksis Kivi. Lukijalle selkenee, millaisen työn takana oli siirtää suomi paperille ja sillä tavoin varmistaa tiedon säilyminen - ja kielen säilyminen. Kotilainen muistuttaa, millainen on ollut ja on vieläkin maailman kirjakielettömien kielten kohtalo.


NIIN KOVASTI kuin Kotilainen korostaakin Agricolan merkitystä, 1800-lukua hän suitsuttaa suomen kielen historian parhaana aikana, suorastaan uutena alkuräjähdyksenä.

Historialliset tapahtumat meillä ja muualla saivat valistuneet suomalaiset - äidinkielestään riippumatta - innostumaan suomen kielen kehityksestä. Kansallisuusaatteen roihutessa suomen kielestä haluttiin tehdä sivistyskieli, ja suomesta tuli vihdoin myös kaunokirjallisuuden kieli, kiitos Lönnrotin ja Kiven.

Kalevalan ja Seitsemän veljeksen merkitystä tuskin kukaan nykyäänkään kieltää, mutta totuus on, että ne kuuluvat yhä harvempien lukulistoille. En ole aivan samaa mieltä Kotilaisen kanssa siitä, että Kalevalan kielen vaikeus on paljolti pelkkä myytti. Kullervon tarina muuttui tämän vuosituhannen lukiolaiselle selvästi käsitettävämmäksi Kai Niemisen taitavan Kalevala-version (1999) avulla, ja Seitsemästä veljeksestä tuli tuttua jengiä miellyttävimmin teatteritaltiointia analysoimalla.

Kiven kielen monista kerroksista puheenomaisuus - kansan puheen hyödyntäminen - onkin yksi selvimmin erottuvista ja samalla aikalaisia eniten ärsyttäneistä piirteistä, enkä nyt tarkoita vain August Ahlqvistin pillastumista. Lukekaapa Kotilaisen kirjasta luku Kiven kielen siistijät. Panee miettimään, ettei vain pikkuahlqvisteja löytyisi Suomesta edelleenkin.


SUOMI, RUOTSI VAI VENÄJÄ? Länsimurteet vastaan itämurteet! Kielipolitiikan laineet ovat lyöneet korkeina, mutta myrskyistä on aina tavalla tai toisella selvitty. Lukua Ruotsinkieliset ja suomen kieli suosittelen kaikille pakkoruotsista paasaaville, ja koululaitoksen kielipurismista lukiessa kannattaa jäädä hetkeksi muistelemaan myös omia kokemuksiaan.

Kirjan loppua kohden aiheet alkavat muutenkin tuntua hyvin läheisiltä. Kukapa ei olisi yrittänyt arvailla erinäisten uudissanojen merkityksiä, tuskaillut englanninkielisten ohjeiden kimpussa, kuunnellut huuli pyöreänä nuorison keskinäistä kielenkäyttöä ja surrut murteiden kuolemaa, kielen köyhtymistä ja kielioppisääntöjen murentumista. Että nyt saa jo sanoa alkaa tekemään! On aikoihin eletty! Ja mikä se on tuo puheessa vallan saanut loppukiekaisu?

Kotilainen kuitenkin todistaa hauskoin ja havainnollisin esimerkein, että uudissanoja ei noin vain vedetä hatusta, englannin kieli ei jyrää kaunista suomea, nuorison puhekielestä on turha häiriintyä ja murteita tarvitaan ja käytetään edelleen identiteetin rakennuspuina. Ei kieli köyhdy, se muuttuu, ja sääntöjäkin on ihan tarpeeksi, vaikka osasta niistä luovuttaisiinkin.

Kirjansa lopussa Kotilainen tähyää tulevaisuuteen. Leikkimielisissä ennusteissa on takana tutkimustietoa ja omakohtaista kokemusta. Maahanmuutolla on jo nyt vaikutuksensa suomen kieleen ja monenkirjava kirjoitettu kieli valtaa lisää alaa hyvää vauhtia. Siitä kannata hermostua. Mennään mukaan muutokseen! Jes!


Kuva: Sasa Tkalcan



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti