tiistai 31. lokakuuta 2017


31. lokakuuta 2017



Odessa, Pariisi, Wien, Tokio...

Edmund de Waalin tutkimusmatka juutalaissukunsa vaiheisiin tarjoaa historiaa ja kulttuurihistoriaa kiinnostavimmillaan


Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkanväriset silmät. Kätketty perintö. (The Hare with Amber Eyes. A Hidden Inheritance, 2010.) Schildts & Söderströms 2013. 342 s.



Olen myöhässä. Englantilaisen keraamikon Edmund de Waalin (s. 1964) sukutarina Jänis jolla on meripihkanväriset silmät ilmestyi suomeksi jo 2013, ja muistan sen saaneen tuolloin hyvät arvostelut. Jostain syystä kirja jäi minulta lukematta mutta tuli taas ajankohtaiseksi, kun lehdessä (HS 10.9.2017) kerrottiin de Waalin keramiikkatöiden näyttelystä Tukholman Artipelag-taidehallissa.

Oikeastaan kyse oli yhteisnäyttelystä italialaisen Giorgio Morandin (1890-1964) maalausten kanssa. Lehden kuvat ja arvostelijan ajatukset Morandin ja de Waalin töiden luonteesta ja yhteensopivuudesta suorastaan pakottivat de Waalin sukutarinan pariin. Onnekseni.

Jänis jolla on meripihkanväriset silmät on kyllä niin täynnä paikkojen ja ihmisten nimiä, tietoa ja tarinoita henkilöistä ja historian vaiheista, että lukeminen on aluksi hidasta, mutta jos malttaa ottaa rauhallisesti ja syventyä lukemaansa, tulee takuuvarmasti palkituksi.


DE WAALIN kirjan ns. punaisena lankana kulkevat netsuket. Siis mitkä?

Netsuket ovat japanilaisia, puisia ja norsunluisia, tuskin tulitikkuaskin kokoisia figuureja, joita kirjoittaja on perinyt 264 kappaleen kokoelman Tokioon päätyneeltä isoenoltaan. Netsukeita voi ja saa hypistellä, sillä ne ovat minikokoista kosketeltavaa kuvanveistotaidetta. Jänis, jolla on meripihkanväriset silmät, on yksi sellainen.

De Waalin perimä netsukekokoelma oli kuitenkin tehnyt ennen viimeisimmälle isännälleen joutumistaan erikoisen kierroksen Japanista Pariisiin, Wieniin, Lontooseen ja jälleen Japanin kautta Lontooseen.

Keraamikkona de Waalia kiinnostivat jo entuudestaan esineet, niiden materiaali, pinta, muodot, kosketeltavuus, kulkeutuminen paikasta toiseen ja kädestä käteen. On siis ymmärrettävää, että hän innostui netsuke-perinnöstään.

Minä haluan tietää, miten hypistelemäni kova ja kiemurainen, perin juurin japanilainen puuesine [mispelin hedelmä] ja ne paikat, joissa se on ollut, liittyvät yhteen. - - Haluan tietää, mitä se on nähnyt.

Kokoelman kiertomatkan varrelta de Waal haravoi Odessassa rikastuneen juutalaisen kauppias- ja pankkiirisuvun Ephrussien kohtaloita 1800-luvulta nykypäivään saakka. Hän omistautui kokonaan jäljitystyölle, ja sen tuloksena alkoi syntyä kirja, jossa hän kertoo löydöistään perusteellisesti, originellisti ja havainnollisesti mutta samalla tarvittaessa myös kirjailijan vapaudella.

Kirjan lopussa olevat kuvat ovat mainio lisä sukutarinaan, ja netsukeista löytää lisää tietoa ja kuvia verkosta.


KOKOELMAN LÄHTÖPAIKKA on Pariisi 1871-1899. Siellä asustavat häkellytävän rikkaan Leon Ephrussin kolme poikaa. Nuorin Charles on syntynyt Odessassa mutta varttunut nuorukaiseksi Wienissä ja välttynyt onnekseen joutumasta liike- ja pankkimaailmaan.

Hän osallistuu seuraelämään, matkustelee, kerää taidetta ja kirjoittaa siitä. Hän on mm. Manet´n, Degas´n ja Renoirin mesenaatti, ja Marcel Proust käyttää häntä sankarinsa Charles Swannin esikuvana. Kun Euroopan valtaa Japani-innostus, japanismi, Charles hankkii netsuke-kokoelman ja mustan vitriinin.

Nämä netsuket on kuin tehty elämään Charlesin salongissa. Kun kullanhohtoinen Louise [Charlesin naimisissa oleva rakastajatar]- - ojentaa esineitä katseltavaksi ja käsiteltäväksi, hyväiltäväksi, on selvää että japanilainen taide on tehty polveilevien keskustelujen aiheeksi, ajanvietteeksi.

Kirjoittaja loihtii perheettömän Charlesin ja hänen eksoottisen, aistillisen ja hilpeän kokoelmansa ympärille kokonaisen aikakauden yläluokkaista pariisilaiselämää ja taidepiirien tapahtumia. Keskipisteenä on "mies joka eli ja hengitti estetiikkaa" - ja oli samalla kadehdittavan rikas juutalainen.


JUUTALAISVASTAISUUS ja sen kasvu kulkee kirjassa pitkin matkaa yhtenä aiheena, mutta de Waal kieltäytyy missään vaiheessa haikailemasta menetetyn vaurauden ja kimalluksen perään, ylenpalttisuus pikemminkin tympäisee häntä, ja sukulaistensa kärsimyksistä hän puhuu avoimesti mutta tunteilematta.

Hän käsittelee lähdeaineistoaan kuin netsukenveistäjä materiaaliaan: rauhallisesti, täsmällisesti ja pitkäjänteisesti silloinkin, kun poliittinen tilanne alkaa kiristyä ja ollaan jo Wienissä 1899-1938.

Kun Charlesin Wienissä asuva serkku, lähes nelikymppinen Viktor, menee naimisiin 18-vuotiaan paronittaren Emmyn kanssa, Charles lähettää heille häälähjaksi - netsukekokoelmansa! Sen paikka ei Wienissä kuitenkaan ole suunnattoman suuren Palais Ephrussin marmorista ja kullasta kiiltelevissä saleissa vaan Emmyn pukeutumishuoneessa. Täällä netsukeilla leikkivät lapset!

De Waalin kuvauksia viime vuosisadan alun Wienistä, sen väestöstä ja ilmapiiristä sekä isoisovanhempiensa Viktorin ja Emmyn elämästä ja perheestä lukee kuin romaania. Eteen avautuu mahtipontisia kaupunkinäkymiä ja ylellistä seurapiiri- ja perhe-elämää, mutta myös henkilökohtaisia huolenaiheita ja tragedioita, rakastajia, karkaamisia ja menehtymisiä.

Antisemitismi lisääntyy, mutta varsinainen ahdinko alkaa vasta sodan myötä. Jo ensimmäinen maailmansota muuttaa Wienin koko lailla toiseksi, mutta vasta toinen maailmansota pyyhkäisee Ephrussien suvun, Palais Ephrussin ja Ephrussi-pankin kaupungista, kuin niitä ei siellä olisi ollutkaan.


NATSIEN TAIDE- JA KIRJARYÖSTÖJÄ on jäljittänyt ansiokkaasti mm. ruotsalainen journalisti Anders Rydell. Viktor Ephrussin isännöimän Palais Ephrussin tyhjennys kävisi Rydellin kirjoihin erinomaisen havainnollisena esimerkkinä arvorakennusten "arjalaistamisesta" ja mittaamattoman arvokkaiden taide- ja kirjakokoelmien "omaisuudensiirrosta".

Netsukekokoelma säilyy kuitenkin kuin ihmeen kaupalla.

Sen säilyminen ja matkat Lontooseen, Tokioon ja takaisin Lontooseen ovat siinä määrin jännittäviä jaa erikoisia, että ne on paras jättää paljastamatta. Kokoelman pelastumisen ohessa sukutarina saa kuitenkin myös ikävän juonteen, kun käy ilmi, että edes järkkymätön uskollisuus ei tee upporikkaiden palvelusväestä muuta kuin unohduksiin joutuvia taustahenkilöitä.

Kirjan loppua kohden tapahtumien keskiöön nousevat Viktorin ja Emmyn lapsista Englantiin avioutunut Elisabeth ja Tokioon juurtunut Iggie, kirjoittajan isoäiti ja isoeno.

Molemmista heistä de Waal kirjoittaa mielenkiintoiset ja sympaattiset muotokuvat. Erikoinen episodi on Elisabethin ja  Rainer Maria Rilken kirjeenvaihto, ja Iggien myötä lukija pääsee tutustumaan sodanjälkeisen Japanin vilkkaaseen ja hämmentäväänkin elämänmenoon.


DE WAALIN JA MORANDIN NÄYTTELY otsikoitiin lehdessä Hitaan katsomisen harjoitukseksi.

Edmund de Waalin kulttuurihistoriallinen sukutarina käy hyvin omanlaisestaan näyttelykierroksesta sekin. Nimettäköön se vaikkapa ihastuttavaksi ja ajatteluttavaksi syventyvän lukemisen harjoitukseksi.


Edmund de Waal. Kuva Marie Moore






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti