20. marraskuuta 2017





Anni Kytömäki kutoo romaaniaan kuin kirjoneuletta 


Kivitasku on kertomakirjallisuutta parhaimmillaan


Anni Kytömäki: Kivitasku. Gummerus 2017. 645 s.



Anni Kytömäen (s.1980) toinen romaani Kivitasku muistuttaa kirjailijan esikoisteosta Kultarintaa (2014) paitsi lyyriseltä kieleltään myös väkevältä luontosuhteeltaan. Kivitaskussakin kuljetaan paljon metsässä, mutta nyt maiseman sydämessä ovat kivet ja erilaiset kalliomuodostelmat sekä vesi reitteineen. Kansanusko ja -tarinat ovat jälleen vahvasti läsnä, ja aika virtaa omia uomiaan läpi sukupolvien.

Kokeellista kirjallisuutta etsiville Kytömäen Kivitasku on varmaan liian perinteinen ja vauhtia ja toimintaa kaipaaville hidas. Mutta taitavasta kielestä nauttiville ja syventymistä ja uppoutumista kaipaaville Kivitasku on kertomakirjallisuutta parhaimmillaan.


KYTÖMÄKI kutoo romaaniaan kuin kirjoneuletta, useilla langoilla. Aloitustarina 16-vuotiaan Helenan järkyttävästä kohtelusta 1950-luvulla jätetään sivuun odottamaan, kun siirrytään ajassa eteenpäin ja romaani jatkuu nuorten naisten Vekan, Sonjan ja Piken arjen kuvauksella 2011. Samalla kuvaan tulee myös Vekan ja Piken jo kuollut isoäiti Kerttu, Helenan äiti.

Uusi aikahyppy, nyt taaksepäin vuoden 1849 Pietariin, tutustuttaa nuoren Sergei-nimisen vallankumouksellisen dostojevskimaiseen kohtaloon, mutta juonilangat eivät sotkeudu vaan alkavat vuorotella hallitusti ja jännittävästi sukupolville yhteisessä miljöössä.

Romaanin keskipiste on itäsuomalainen järvi- ja kalliomaisema, Riutanlahden syrjäinen Louhurannaksi nimetty mökki ja sen lähitienoot. Maiseman maamerkki on komea, mystinen Soutajainvuori, josta 1800-luvulla louhitaan harvinaista pallograniittia, silmäkiveä, ruhtinas Lobanovin palatsiin ja josta 2000-luvulla suunnitellaan jälleen ryöstökohdetta.

Taloudellisen riiston vastavoimaksi nousevat arkeologiset ja perinnearvot, ihmisen luontosuhteen tärkeys ja muistojen merkitys. Kivet ja kalliot ovat elottomia mutta miljoonina vuosinaan paljon kokeneita ja siksi salaperäisiä ja tietoa täynnä. Kivet liittävät tuntemattomatkin sukupolvet toisiinsa.

Seison keskellä metsää kivillä. joiden päältä joku on ehkä astunut veneeseen, veteen tai jäälle. Hänen elämästään ja maisemastaan ei ole jäljellä enää mitään, mutta kevätahavassa minun on yhtä helppo olla hän kuin minä, tähytä ulapalle ja arvuutella, milloin pyyntiretkeläiset palaavat.


MERKITYKSEKÄSTÄ kulttuuriperintöä on myös vanha kansanperinne uskomuksineen, taikoineen, loitsuineen ja lääkeyrtteineen. Romaani saa niistä lisää värejä ja arvoituksellisuutta mutta säilyttää todentuntuisuutensa. Kirjailija näyttää, miten häilyvä on raja todellisen ja kuvitellun välillä.

Rajatilateema nousee voimakkaasti esille myös henkilökuvissa. Psyykeltään epävakaat Helena ja Veka liukuvat toden ja unelmien ja elollisen ja elottoman maailman väliä usein hallitsemattomasti, mutta muillakin henkilöillä on kuvitelmansa ja haaveensa, joihin he pakenevat epätyydyttävää todellisuutta.

Muuan henkilöistä miettii Kertun isän Eeron arvoituksellisen katoamisen jälkeen: Mustasalmen Eero kaipasi koko elämänsä. Ensin äitiään, sitten vapautta, oikeudenmukaisuutta ja seikkailuja, sitten pois nukkunutta vaimoaan, viimeiseksi enää rauhaa. Ja sen hän sai, hän tarttui airoihin ja souti pois.

Pääteema ihmisen kaipuu vapauteen näkyy romaanissa sekä konkreettina kahleista vapautumisen toiveena että haluna vapautua ahdistavasta ympäristöstä  ja toisten odotuksista, löytää jotain uutta, aloittaa alusta. Vapaudenkaipuuseen liittyy Kytömäen romaanissa olennaisesti halu kadota. Yksinäiseen saareen, metsään tai merelle, aavikolle tai tundralle.

Parikin henkilöistä katoaa vaihtamalla identiteettiä, ottamalla toisen nimen, yhden identiteetti rikotaan lobotomialla. Ennemmin tai myöhemmin jotkut kadonneista löytyvät, toiset eivät koskaan. Tulivatko he onnellisiksi vai tuhoutuivatko? Ainakin he päättivät etsiä parastaan.


FILOSOFISISTA JA PSYKOLOGISISTA kysymyksistään huolimatta Kivitasku ei ole hetkeäkään vaikeatajuinen. Kytömäki pohtii ihmisenä olemisen ja elämisen kysymyksiä ihmisenkokoisesti ja kirjoittaa samalla hyvää lukuromaania. Vähitellen suvun salaisuudet alkavat raottua, ja loppua kohden jännitys tiivistyy tiivistymistään.

Kytömäki ei päästä henkilöitään helpolla; jokaisella sukupolvella on taakkansa. Mutta vaikka kärsimystä on paljon, jostakin löytyy aina hetken verran hyvyyttä tai kauneutta, viimeistään muistoista ja toiveista.

Valoa romaaniin säteilevät erityisesti lasten puheet ja askareet, niin aikuismaisia kuin ovatkin, ja liikuttavilla rakkaustarinoillaan Kytömäki pehmentää kovankin sydämen. Nuoren Katinkan pelastusoperaatio pakkotyövanki Sergein vapauttamiseksi on kuin sadusta eikä silti vaikuta vähääkään yltiöromanttiselta, ja myytti äidistä hengettömän lapsensa herättelijänä saa Kivitaskussa uudenlaisen, vaikuttavan toisinnon. 

Monet romaanin henkilöistä ovat kiinnostuneita erilaisista tutkimuksista ja tutkimusmatkoista. Kivitasku tarjoaakin paljon ja monenlaista tietoa historiasta luonnontieteisiin ja arkeologiasta lääketieteeseen. Faktat ja sisäkertomukset eivät kuitenkaan kuormita romaania. Päinvastoin. Istutukset ovat luontevia ja lisäävät tarinan kiinnostavuutta.


RUNSAUDESSAAN ja monitasoisuudessaan Kivitasku on löytöretken kaltainen. Se on psykologinen romaani, sukuromaani, rakkausromaani, historiallinen romaani... Se vetoaa tunteisiin ja ottaa kantaa. Sen erilaisina muunnelmina  kertautuvat teemat ja pienemmät aihelmat tarjoavat tämän tästä keksimisen iloa aina sen mukaan, mistä retkeilijä on ensisijaisesti kiinnostunut.

Yksi lukijoiden yhteisistä nautinnoista lienee romaanin aistimusvoimainen kieli. Sitä on vaivaton lukea, mutta silti pysähtelin tavan takaa Kytömäen kielikuvien äärelle. Kipu moikuu selässä, jalat kyntävät asfalttia polvia myöten. Vesihöyry sumuaa keuhkoista kaulaliinan hormiin ja ripistyy kuuraksi silmäripsiin. Ylitän kadut välillä pelkkien liikennevalojen mukaan.

Ihastuin myös Kytömäen monitulkintaiseen symboliikkaan. Otsikko tarjoaa siitä hyvän esimerkin. Kivitasku eli rauniorastas ei suinkaan ole vain lintu ja sielulintu. Se vaatii konkreettiakin tulkintaa ja johdattaa silloin aivan toisenlaisiin maisemiin ja maailmoihin.

Siispä: kirja käteen ja retkeilemään!

Anni Kytömäki. Kuva: Liisa Valonen

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit