torstai 9. marraskuuta 2017

9. marraskuuta 2017



Tottelenko vai ajattelenko itse? 

Ben Kallandin esikoisromaanissa Jehovan todistajiin kuuluvan perheen sisarukset etsivät omaa tietään kukin tavallaan



Ben Kalland: Vien sinut kotiin. Atena 2017. 284 s.


Totuus on optinen illuusio, jota ei voi nähdä, jos katsoo sitä suoraan. Fiktio on sitä, että keksitään asioita, jotka eivät ole totta mutta jotka paljastavat totuuden. - Näin ajattelee muuan henkilö Ben Kallandin (s. 1959) esikoisromaanissa Vien sinut kotiin.

Myös kirjailija tuntuu ajattelevan samoin. Kirjansa jälkisanoissa hän kertoo Jehovan todistajien yhteisöön sijoittuvan romaaninsa olevan fiktiota ja sen henkilöiden ja tapahtumien keksittyjä. Kirjailija on kuitenkin itse varttunut samassa uskonnollisessa yhteisössä ja tutustunut perusteellisesti romaaninsa kertoja-päähenkilön Markus Douglasin myöhempään elin- ja työympäristöön liikkeen New Yorkin pääkonttorissa. Kalland siis pyrkii mitä ilmeisimmin olemaan totuudenmukainen, vaikka kirjoittaakin fiktiota.

Vien sinut kotiin ei kuitenkaan ole sen enempää avain- kuin paljastusromaani. Se on romaani ihmisten ja ennen kaikkea nuorten ihmisten elämästä ja valinnoista tiukasti säädellyssä yhteisössä.

Samanlaisia uskonnollisia ja poliitisiä yhteisöjä löytyy eri tahoilta. Viimeksi lukemiani uskonnolliseen yhteisöön sijoittuvia romaaneja ovat olleet mm. Pauliina Rauhalan lestadiolaispariskunnasta kertova Taivaslaulu (2013) ja Terhi Törmälehdon helluntailaisuutta tarkasteleva Vaikka vuoret järkkyisivät (2017; Kirjareppu 8.3.2017).


JEHOVAN TODISTAJIEN yhteisöstä on jo aiemmin kertonut mm. englantilaisen Grace McCleenin omaelämäkerrallinen romaani Ihana maa (The Land of Decoration, 2012; suom. 2013). McCleenin palkittu esikoisteos tarkastelee surun sokaiseman yksinhuoltajaisän ja hänen fantasiamaailmaan pakenevan tyttärensä ongelmallista suhdetta ja molempien erilaista paratiisi-ikävää. Näkökulma on lapsen.

Ben Kallandin romaanissa Vien sinut kotiin paratiisi on realistinen. Se on Douglasin perheen kesäpaikka Porkkalanniemellä, jossa perheen vanhimmat lapset Markus, Carola ja heitä hieman nuorempi Ellen viettävät lomiaan pääosin huolettomina ja vapaina. Varjoja paratiisiin ei juuri lankea edes äidin mielenterveysongelmista.

Valoa tarinaan säteilee yli muiden nuori viuluvirtuoosi Ellen. Kalland kirjoittaa musiikista ja soittamisesta niin osaavasti ja kauniisti, että välistä on ihan pakko etsiä kuunneltavakseen kappale, jota Ellen juuri harjoittelee tai esittää.

Ellenin henkilökuva on muutenkin ihastuttava. Hänen originelli käytöksensä ja pikkuvanhat repliikkinsä tuovat kerrontaan väriä ja huumoria, ja vanhempien sisarusten suojeleva suhtautuminen perheen tähteen tuntuu hyvältä.

Ellenin salaperäiseksi kirjoitettu mutta pääteltävissä oleva kohtalo on romaanin tummin juonne, mutta senkin Kalland maalaa herkin vedoin. Ei koko totuutta tarvitse kertoa niille, joiden ei tarvitse sitä tietää.

Toki Jehovan todistajiin kuulumisesta on lapsille välistä harmia. Se eristää liikkeen ulkopuolisista ikätovereista ja kieltää monia houkuttelevia asioita synnillisinä. On pakko ajatella, mikä milloinkin on "teokraattista" ja "epäteokraattista". Vastapainoksi liike kuitenkin tarjoaa oikealta tuntuvan elämäntavan ja turvallisen ympäristön. Meidän pitää pitää huolta toisistamme.


JÄNNITTEITÄ romaaniin tuovat taitavasti toteutetut ennakoinnit. Jo aloitus on räväkkä ja pakottaa eteenpäin: Samana päivänä, kun minun piti matkustaa New Yorkista Helsinkiin Sofian [sisaruksista nuorimman] hautajaisiin, sain kirjeen naiselta, joka väitti olevansa tyttäreni.

Ennakointien selvittämisen lisäksi lukijaa tietysti kiinnostaa, miten liike pystyy pitämään kiinni jäsenistään, kun/jos he alkavat ajatella omilla aivoillaan ja tehdä itse valintojaan.

Kertojalle työskentely New Yorkissa Vartiotorniseuran kirjoitusosastolla paljastaa liikkeen hierarkisen jäykkyyden ja vallankäyttäjien hämmästyttävän röyhkeyden ja kaksinaismoraalin. Opetukset ovat yhtä, elämä toista. Liikkeen säännöt pätevät työssä, vapaa-ajalleen voi tehdä omat sääntönsä.

Mielestäni Kalland on tehnyt viisaasti antaessaan kertojansa kaikesta huolimatta pysyä liikkeen jäsenenä. Kun yhteisön oppirakennelmia ja väärinkäytöksiä tarkastellaan sisältä käsin ja vääryydet ja pettymykset koetaan henkilötasolla, ne tekevät kipeää mutta vältytään mässäilyltä.

Minulle romaani kertoo ennen muuta valinnoista, hyvistä ja huonoista, ja niiden kanssa elämisestä. Ihmiset tekevät erilaisia valintoja, kukin omaksi parhaakseen, oli lopputulos sitten onnekas tai onneton. Valintojaan voi yrittää muuttaa ja korjata, mutta peruuttaa niitä ei voi.


OIKEASTAAN Vien sinut kotiin on teemoiltaan ja viritykseltään hyvin samankaltainen kuin muutkin uskonnollisten liikkeiden kontekstiin sijoittuvat romaanit, ja silti se on kiinnostavaa luettavaa.

Se on hyvin rakennettu ja taitavasti rytmitetty. Vain jossain keskivaiheilla liikkeen päämajan toiminnot ja järjestelyt tuntuvat hetken aikaa puisevilta ja tyyli kuivan asialliselta.

Yleensä Kalland kirjoittaa kuitenkin mukaansa tempaavan eloisasti ja välistä hauskasti pistellenkin: Seksi oli poissuljettua, se kuului eri maailmaan. Seksi oli kuin Ylä-Volta tai Ulko-Mongolia, kaukainen ja hieman vaarallinen paikka, joka epäilemättä oli olemassa mutta jossa kukaan ei oikeasti ollut käynyt.

Romaanin yleissävy on melankolinen, mutta pessimismin Kalland siivoaa viimeistään hienosti umpeutuvalla lopetuksellaan. Toisto tekee tehtävänsä. Kauniiden muistojen ja kohtausten kertautuminen rauhoittaa ja puhdistaa kuin synninpäästö.


Ben Kalland. Kuva: Else Kyhälä



2 kommenttia:

  1. Kiitos kirjoituksesta! Kiva jos musiikkikuvaukset houkuttivat tutustumaan kappaleisiin. Youtubessa on itse asiassa soittolista kaikista kirjan kappaleista: https://www.youtube.com/watch?v=yebOy5Ne6bQ&list=PLnwSZDmHeVwkV236vHU4D0lKauobGKvsA

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Soittolista on mainio lisä kiinnostavaan romaaniin! Kiitos.

      Poista