28. marraskuuta 2017



Lohduton lapsuuskertomus



Hanna Hauru: Jääkansi. Like 2017. 117 s.


Hanna Hauru (s. 1978) kirjoittaa pieniä, tiiviitä kertomuksia rankoista aiheista. Haurun uusin pienoisromaani Jääkansi on tämän syksyn Finlandia-ehdokkaita. Sen reilut sata sivua lukee nopeasti, mutta tarina jää kyllä mietityttämään.


JONNEKIN POHJOISEN syrjäkylään sijoittuva romaani etenee kahdella tasolla. Minäkertoja palaa autioituneen lapsuuskotinsa maisemiin, ja rakennuksia ja ympäristöä kiertäessään hän kertaa sota-aikaista lapsuuttaan. Muistot ovat painajaismaisia ja tunnelma tuttuja polkuja kulkiessa muutenkin unenomainen.

Äänet jäävät taakse, kun niitä ei kuuntele tarkkaan. Ympärillä näkyy muistoja, joita olen palannut unohtamaan. Mieleni pyyhkii niitä pois sitä mukaa, kun olen kuunnellut kuiskaavan lauseen loppuun.

Tytön elämä on ollut pelkkää kurjuutta. Äiti, jota tyttö kutsuu etunimellä Betti, on äidiksi täysin sopimaton, tunteeton ja julma. Sodassa kaatuneen isän tilalle ilmaantuu jo ennen hautajaisia uusi mies, josta kertoja käyttää nimitystä Paha. Kun isäpuolen ensitervehdys on luunappi ja potku, murrosikää lähenevän tytärpuolen asema perheessä tukaloituu entisestään.

Vähitellen mökin viinanhuuruinen ja himokas meno muuttuu yhä hurjemmaksi, vaikka välillä tehdään parannusta uskonkin voimalla. Kun pahuus saa kumppanikseen hulluuden, nurkissa alkaa kurkistella myös kuolema.

Apua ei tule edes ympäriltä, vaikka tyttö kulkee koulussa pelkissä rääsyissä ja paljasjaloin. Kylä kuiskuttelee, ylenkatsoo ja tuomitsee. Kunta sentään korjaa emakon nisiä lätin lattialla imevän uuden perheenjäsenen parempaan hoitoon. Nälkiintynyt ja kaltoin kohdeltu kertoja jätetään oman onnensa nojaan.

Kun kertoja kolmetoistavuotiaana pääsee aputytöksi mielisairaalaan, oma vinttihuone tuntuu helpotukselta, mutta pian tyttökin kulkee vatsa pystyssä ja haluaa eroon syntyvästä lapsestaan. Pahoinvointi periytyy sukupolvelta toiselle. Pahasta olosta tulee pysyvä olotila.


ROMAANI on lastattu niin täyteen pahuutta ja kurjuutta, että on aiheellista puhua inhorealismista. Rosa Liksomin kirjoittaa hänkin pohjoisen eläjistään ronskisti, mutta Liksomilla on aina kerronnassaan aimo annos absurdiutta ja hurttia huumoria.

Hanna Hauru on totinen kertoja. Jääkannen kovia kokenut minäkertoja muistelee elämäänsä kaihtelematta mutta kiihkottomasti ja toteavasti. Hänen kursiivilla painetussa paluuvaeltelussaan kieli kuitenkin muuttuu runolliseksi ja salaperäiseksi. Romaanin taitavat aika-ja tyylivaihdokset sulautuvat toisiinsa erinomaisesti.

Haurun harkittua, havainnollista ja rytmisesti miellyttävää kieltä lukisi pitempäänkin. Tapahtumat ohitetaan kuitenkin nopeasti, ja henkilöhahmoihin jäin kaipaamaan syvyyttä ja moniulotteisuutta. Kun äidistä jonkun kerran löytyy vähän huolenpitoa, hetki on niin poikkeuksellinen, että sen valosta melkein haltioituu. Isäpuolelta ei heru myötätuntoa kenellekään.

Vanhempien käytökseen löytyy kyllä joitain selityksiä. Äidillä on taakkanaan huutolaislapsuus, Pahalla paheneva sotatrauma. Ne ovat kuitenkin kuin kirjattuja tosiasioita, eivät kokijoilleen päivä päivältä elettävää tuskaa ja epätoivoa.

Toisaalta lakonista, selittelemätöntä kerrontaa puoltaa se, että aikuisten käyttäytyminen on lapsen näkökulmasta usein ennustamatonta ja vailla syy- ja seuraussuhteita. Minut  Jääkansi jätti kuitenkin ensilukemalta järkyttävyydestään huolimatta enemmän passiviseksi sivustapelkääjäksi kuin herätti aktiiviseksi myötäeläjäksi.

Toinen lukukerta olikin sitten jo hyvin toisenlainen...

Hanna Hauru Kuva: Vesa Ranta

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Iida Turpeinen: Elolliset

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa

Anna Soudakova: Varjele varjoani