26. heinäkuuta 2015
Tapaus Stoner
eli epäonnistujan onnistunut elämä
John Williams: Stoner. Suom. Ilkka Rekiaro. Bazar 2015. 306 s.
John Williamsin (1922-1994) puoli vuosisataa sitten ilmestynyt mutta vasta viime keväänä suomeksi saatu romaani Stoner on tapaus kahdessakin mielessä. Se on sekä kertomus erään henkilön elämästä että merkittävä kaunokirjallinen teos, "suurin amerikkalainen romaani, josta et ole koskaan kuullut", väitti The New Yorker lokakuussa 2013.
Itsekin tutkijana ja yliopisto-opettajana toiminut kirjailija kertoo Stoner-romaanissaan kaltaisestaan miehestä, jolle työ kirjallisuuden parissa on kaikki kaikessa. Päähenkilöä William Stoneria voisi hyvinkin kutsua työn sankariksi, vaikka hänen elämänsä muutoin on kaikkea mutta kuin sankarillista.
Akateemisella urallaan Missourin yliopistossa Stoner yltää vain apulaisprofessoriksi, aviolittonsa hän ymmärtää epäonnistuneeksi jo kuukauden kuluttua häistä, ja ainoasta tyttärestään hän vieraantuu vaimon hysteeristen päähänpistojen vuoksi. Myöhemmin koettu suuri rakkauskin jää lyhytaikaiseksi ympäristön painostuksen takia, ja kun elämä vielä katkeaa kivuliaasti ennen aikojaan, voisi kuvitella, että kuolivuoteella makaa katkera mies.
Kuinka näin epäonnisesta ja näkymättömästä fiktiivisestä henkilöstä (1891-1956) voi kirjoittaa "suuren" romaanin, varsinkin kun jo alkuunsa paljastaa hänen elämänsä pääpiirteet?
YKSI SYY on romaanin kieli ja sen täydellinen yhtenevyys sisällön kanssa.
John Williams kirjoittaa päähenkilönsä elämäntarinaa yhtä eleettömästi, keskittyneesti ja kauniisti kuin hänen sankarinsa elää arkeaan. Interiöörit, pihanäkymät, vuodenaikojen ja valaistusten vaihtelut ovat kuin kuvataiteilijan kädestä, ja perushiljaisuuden särkevät äänet voi melkein kuulla. Henkilöidensä ulkonäön, eleet ja ilmeet Williams kuvaa terävästi ja kaihtelematta, ja yhtä taitavasti hän lähestyy Stonerin ja hänen rakastettunsa aistillisuutta.
Mutta ennen kaikkea Stoner vetoaa voimakkaasti tunteisiin. Romaania ei pysty lukemaan vain eritellen ja ulkopuolelta, vaan se pakottaa sisälleen, kokemaan.
John Williams on sanonut, että lukeminen on tyhmää, ellei se tuota iloa. Stonerin elämä tuottaa tuskaa. Se on liikuttava, järkyttävä ja traaginen, ja silti romaani henkii valoa ja rauhaa. Ettei vain tämä tutkimiselle ja opettamiselle elämänsä pyhittänyt kaltoin kohdeltu mies olisi kuitenkin elänyt hyvän elämän?
Stonerin kohtaama epäoikeudenmukaisuus ja ilkeys sekä kotona että yliopistolla kauhistuttaa ja raivostuttaa mutta panee samalla miettimään, miten vihaan ja vääryyteen pitäisi ylipäänsä suhtautua. Taistella vastaan? Tehdä kompromisseja? Väistyä? Kääntää kristillisesti toinenkin poskensa?
Stoner on väistyjä. Hänen henkilökohtainen elämänohjeensa näyttää olevan: on helpompi suostua kuin riidellä. David Masters, Stonerin sittemmin sodassa kuoleva opiskelutoveri, luonnehtii Stoneria ihmiseksi, joka on liian heikko ja liian vahva taistelemaan maailmaa vastaan. - - Hän odottaa maailman olevan jotain mitä se ei ole, jotain mitä se ei halua olla.
On kuitenkin asia, josta miltei kaikkeen taipuva Stoner ei halua tinkiä: omimmasta itsestään.
STONERIN YDINPYRKIMYS on löytää oma itsensä, ja sitä kohti häntä vievät tietynlaiset heräämisen hetket.
Ankeista oloista yliopistoon maataloutta opiskelemaan saapunut nuorukainen löytää suorastaan ilmestyksenomaisesti pakollisella kirjallisuuskurssilla varsinaisen kiinnostuksenkohteensa. Shakespearen 73. sonetin ja viisaan opettajansa vaikutuksesta hän ryhtyykin opiskelemaan antiikin, keskiajan ja renessanssin kirjallisuutta. Järjetöntä?
Ei, vaan rakkautta - rakkautta kirjallisuuteen ja sittemmin sen opettamiseen. Jossain vaiheessa vaatimatonta uraansa Stoner havahtuu kuin unesta ymmärtämään, millainen on hyvä opettaja. Hän rohkaistui tekemään jotain mitä häntä ei ollut koskaan opetettu tekemään eli näyttämään rakkautensa kirjallisuutta kohtaan.
Rakkaus kirjallisuutta kohtaan, kieltä kohtaan, mielen ja sydämen arvoituksia kohtaan, rakkaus joka ilmeni kirjainten ja sanojen pienissä, erikoisissa ja yllättävissä yhdistelmissä, niissä jotka painettiin tummimmalla ja kylmimmällä musteella mitä löytyi - tuon rakkauden hän oli kätkenyt kuin se olisi ollut luvatonta ja vaarallista, mutta nyt hän uskaltautui paljastamaan sen aluksi varovasti ja sitten rohkeasti ja lopulta ylpeästi.
SITAATTI SOPII myös John Williamsin uskontunnustukseksi, sellaisella antaumuksella ja intohimolla Stoner on mielestäni kirjoitettu. Ylitse muiden kohtausten on kuitenkin Williamsin paneutuminen päähenkilönsä viimeisiin hetkiin.
Stonerin kuolinvuoteellaan tuntema riemu, kun hän vastauksena Mitä sinä odotit? -kysymyksiinsä ymmärtää, mikä hän oli ollut, on salaperäinen ja järisyttävä kokemus myös lukijalle, ja hieno ajatus kirjan hahmoisesta sielulinnusta voi syntyä vain kirjallisuutta rakastavan kirjoittajan aivoissa.
Akateemisella urallaan Missourin yliopistossa Stoner yltää vain apulaisprofessoriksi, aviolittonsa hän ymmärtää epäonnistuneeksi jo kuukauden kuluttua häistä, ja ainoasta tyttärestään hän vieraantuu vaimon hysteeristen päähänpistojen vuoksi. Myöhemmin koettu suuri rakkauskin jää lyhytaikaiseksi ympäristön painostuksen takia, ja kun elämä vielä katkeaa kivuliaasti ennen aikojaan, voisi kuvitella, että kuolivuoteella makaa katkera mies.
Kuinka näin epäonnisesta ja näkymättömästä fiktiivisestä henkilöstä (1891-1956) voi kirjoittaa "suuren" romaanin, varsinkin kun jo alkuunsa paljastaa hänen elämänsä pääpiirteet?
YKSI SYY on romaanin kieli ja sen täydellinen yhtenevyys sisällön kanssa.
John Williams kirjoittaa päähenkilönsä elämäntarinaa yhtä eleettömästi, keskittyneesti ja kauniisti kuin hänen sankarinsa elää arkeaan. Interiöörit, pihanäkymät, vuodenaikojen ja valaistusten vaihtelut ovat kuin kuvataiteilijan kädestä, ja perushiljaisuuden särkevät äänet voi melkein kuulla. Henkilöidensä ulkonäön, eleet ja ilmeet Williams kuvaa terävästi ja kaihtelematta, ja yhtä taitavasti hän lähestyy Stonerin ja hänen rakastettunsa aistillisuutta.
Mutta ennen kaikkea Stoner vetoaa voimakkaasti tunteisiin. Romaania ei pysty lukemaan vain eritellen ja ulkopuolelta, vaan se pakottaa sisälleen, kokemaan.
John Williams on sanonut, että lukeminen on tyhmää, ellei se tuota iloa. Stonerin elämä tuottaa tuskaa. Se on liikuttava, järkyttävä ja traaginen, ja silti romaani henkii valoa ja rauhaa. Ettei vain tämä tutkimiselle ja opettamiselle elämänsä pyhittänyt kaltoin kohdeltu mies olisi kuitenkin elänyt hyvän elämän?
Stonerin kohtaama epäoikeudenmukaisuus ja ilkeys sekä kotona että yliopistolla kauhistuttaa ja raivostuttaa mutta panee samalla miettimään, miten vihaan ja vääryyteen pitäisi ylipäänsä suhtautua. Taistella vastaan? Tehdä kompromisseja? Väistyä? Kääntää kristillisesti toinenkin poskensa?
Stoner on väistyjä. Hänen henkilökohtainen elämänohjeensa näyttää olevan: on helpompi suostua kuin riidellä. David Masters, Stonerin sittemmin sodassa kuoleva opiskelutoveri, luonnehtii Stoneria ihmiseksi, joka on liian heikko ja liian vahva taistelemaan maailmaa vastaan. - - Hän odottaa maailman olevan jotain mitä se ei ole, jotain mitä se ei halua olla.
On kuitenkin asia, josta miltei kaikkeen taipuva Stoner ei halua tinkiä: omimmasta itsestään.
STONERIN YDINPYRKIMYS on löytää oma itsensä, ja sitä kohti häntä vievät tietynlaiset heräämisen hetket.
Ankeista oloista yliopistoon maataloutta opiskelemaan saapunut nuorukainen löytää suorastaan ilmestyksenomaisesti pakollisella kirjallisuuskurssilla varsinaisen kiinnostuksenkohteensa. Shakespearen 73. sonetin ja viisaan opettajansa vaikutuksesta hän ryhtyykin opiskelemaan antiikin, keskiajan ja renessanssin kirjallisuutta. Järjetöntä?
Ei, vaan rakkautta - rakkautta kirjallisuuteen ja sittemmin sen opettamiseen. Jossain vaiheessa vaatimatonta uraansa Stoner havahtuu kuin unesta ymmärtämään, millainen on hyvä opettaja. Hän rohkaistui tekemään jotain mitä häntä ei ollut koskaan opetettu tekemään eli näyttämään rakkautensa kirjallisuutta kohtaan.
Rakkaus kirjallisuutta kohtaan, kieltä kohtaan, mielen ja sydämen arvoituksia kohtaan, rakkaus joka ilmeni kirjainten ja sanojen pienissä, erikoisissa ja yllättävissä yhdistelmissä, niissä jotka painettiin tummimmalla ja kylmimmällä musteella mitä löytyi - tuon rakkauden hän oli kätkenyt kuin se olisi ollut luvatonta ja vaarallista, mutta nyt hän uskaltautui paljastamaan sen aluksi varovasti ja sitten rohkeasti ja lopulta ylpeästi.
SITAATTI SOPII myös John Williamsin uskontunnustukseksi, sellaisella antaumuksella ja intohimolla Stoner on mielestäni kirjoitettu. Ylitse muiden kohtausten on kuitenkin Williamsin paneutuminen päähenkilönsä viimeisiin hetkiin.
Stonerin kuolinvuoteellaan tuntema riemu, kun hän vastauksena Mitä sinä odotit? -kysymyksiinsä ymmärtää, mikä hän oli ollut, on salaperäinen ja järisyttävä kokemus myös lukijalle, ja hieno ajatus kirjan hahmoisesta sielulinnusta voi syntyä vain kirjallisuutta rakastavan kirjoittajan aivoissa.
Kommentit
Lähetä kommentti