lauantai 7. maaliskuuta 2015

7. maaliskuuta 2015


Kävelemällä mielenrauhaan



Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russell ja James. Suom. Sari Karhulahti. Gummerus 2015. 333 sivua.

Rachel Joyce: Harold Fryn odottamaton toivioretki. Suom. Hilkka Pekkanen. WSOY 2014. 327 sivua.



Varhain eräänä aamuna 82-vuotias Etta Vogel jättää kirjeen miehelleen Otolle ja lähtee kävelemään Kanadan Saskatchewanista kohti Atlanttia. Etta ilmoittaa haluavansa nähdä meren, mutta on matkantekoon syvempiäkin syitä.

Kanadalaislähtöisen Emma Hooperin vasta ilmestynyt esikoisteos Etta ja Otto ja Russell ja James tuo heti mieleen viime vuonna suomennetun hyvin samantyyppisen karkumatkan, englantilaisen Rachel Joycen esikoisromaanin Harold Fryn odottamaton toivioretki.

Harold Fry, äskettäin eläköitynyt myyntiedustaja, saa yllättäen postia parinkymmenen vuoden takaiselta työtoveriltaan Queenie Hennessyltä. Nainen ilmoittaa olevansa saattohoidossa ja kirjoittavansa hyvästelläkseen.

Harold laatii Queenielle lyhyen kirjeen mutta päättääkin kävellä postilaatikon ohi ja saman tien Englannin eteläkärjestä Queenien luokse Skotlantiin. Hän nimittäin uskoo, että kävelemällä hän pystyy pelastamaan Queenien.

Tietysti Haroldilla on myös henkilökohtaiset syynsä pitkään vaellukseen. Etan tavoin hänelläkin on painolastinaan purkamattomia traumoja ja kätkettyjä tunteita. Kyse ei kuitenkaan ole salatusta rakkaussuhteesta vaan pikemminkin hellyydestä ja Haroldin mieltä kalvavasta monenlaisesta syyllisyydestä.


RACHEL JOYCEN päähenkilön Haroldin leimallisin piirre on kiltteys eli pelkuruus, jota hänen vaimonsa Maureen on aina osannut hyvin pönkittää. Kun passiivinen Harold vihdoin uskaltaa irrottautua apeasta ja yksitoikkoisesta elämästään ja ryhtyä hänet itsensäkin yllättäviin tekoihin, hän ravistaa hereille myös ilottoman vaimonsa.

Patikoidessaan surkeilla purjehduskengillään kohti pohjoista Harold patikoi oikeastaan itseensä ja ympärillään uudesti syntyvään maailmaan. Kohdatessaan yhä uusia arjen ihmeitä ja tutustuessaan mitä erikoisimpiin ihmiskohtaloihin hän alkaa ymmärtää pienten asioiden tärkeyden ja löytää itsestään uskomattomia voimavaroja. Samalla hidas eteneminen pakottaa hänet käymään läpi muistoja, joihin hänellä ei ole ollut aiemmin rohkeutta tarttua.

Myös kotona odottava Maureen joutuu tekemään matkaa itseensä ja epätoivoisiin kuvitelmiinsa. On pakko ihastella, miten hienosti Rachel Joyce on ratkaissut avioparia kohdanneen tragedian vähittäisen raottumisen ja lopullisen paljastumisen. Uskaltauduttuaan vihdoin kasvotuksin surureunaisten muistojensa kanssa Harold tuntee niin suurta huojennusta, että alkaa pelätä niiden kadottamista.


EMMA HOOPERIN Otolle vaimon lähtö tulee yhtä yllättäen kuin Haroldin katoaminen Maureenille. Kumpikaan lähtijöistä ei lähde kuitenkaan vihassa. Etta lohduttaa Ottoa: "Älä ole huolissasi. Yritän muistaa tulla takaisin."

Niinpä Otto jää odottelemaan ja opettelee yksinolon lisäksi leipomaan ja taiteilemaan. Naapuritilaa yksinään asuttava Russell saa pian taas tuttuun tapaan Etan resepteillä leivottuja lämpimäisiä, ja ennen pitkää Oton ja Etan piha alkaa täyttyä uuden itetaiteilijan paperimassaeläimistä.

Mutta toisin kuin Joycella Hooperin romaanissa on kyse selvästä kolmiodraamasta. Ei aikaakaan, kun Russell hermostuu Etan odotteluun ja lähtee huolissaan sananmukaisesti hänen jäjilleen. Alkaa kolmen lapsuuden- ja nuoruudenystävän ja naapuruksina vanhenneen ihmisen matkanteko taaksepäin ja kohti nuoruudessa tehtyjä kipeitä valintoja.

Menikö kaikki niin kuin piti? Talloiko velvollisuus rakkauden? Sekoittiko sota suhteet?

Kirjailija jättää rivien väliin runsaasti mietittävää. Etan ja Oton kirjeenvaihdolla on romaanissa tärkeä tehtävä, niin sotakirjeillä Oton taistellessa vapaaehtoisena Euroopassa kuin keittiön pöydälle kertyvillä kirjeillä Etan vaeltaessa teillä tietymättömillä.

Salaperäisyyttä ylläpitää myös Etan vaelluskumppani, puhuva kojootti James. Sen nimittäin voi tulkita monella tapaa, varsinkin kun väsymyksen lisäksi myös dementia tekee tepposiaan Etan aivoissa.

Hooperin romaanin yksinkertainen ja lämmin dialogi on aluksi kuin Nalle Puhista, mutta vähitellen romaanin sävy tummenee, vaikka kirjailija pitääkin huolen myös hyväntahtoisen huumorin säilymisestä. Kun Haroldin matka taittuu keskellä kansanliikettä usein satiirinkin keinoin, Etan vaatimattomamman vaelluksen aiheuttama mediamylläkkä selfie-intoilijoineen on lähinnä hupaisaa.

Hooperin ja Joycen romaanien keskinäinen arvottaminen on mahdoton tehtävä. Molemmat tarjoavat taitavasti jännittävää myötäelämistä ja elämänkokemuksellista arkiviisautta - omalla tavallaan. Kannattaa siis astua sekä Harold Fryn purjehduskenkiin että Etta Vogelin urheilutossuihin ja ottaa askel ja sitten toinen...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti