tiistai 24. maaliskuuta 2015

24. maaliskuuta 2015

Merkillistä menoa Hannu Väisäsen tyyliin



Hannu Väisänen: Piisamiturkki ja muita kertomuksia. Otava 2015. 287 sivua.



Oulusta Karibianmeren Guadeloupeen, sieltä New Yorkin Brooklyniin ja Manhattanille ja edelleen Pohjois-Carolinan Winston-Salemiin. Kevättalvisen Kouvolan jälkeen vuorossa ovat Ranska ja Japani - Toulon, Pariisi, Kobe ja Osaka -, kunnes matkanteko päättyy "tähtipölyyn" vaatimattomassa punatiilitalossa Pariisin esikaupunkialueella.

Hannu Väisänen ei totisesti ole jämähtänyt paikoilleen. Omaelämäkerrallisilla Antero-romaaneillaan runsaasti lukijoita ja kehuja kerännyt kuvataiteilija ja kirjailija on asunut vuodesta 1989 Ranskassa mutta matkustellut paljon ja viime aikoina erityisesti Japanissa. Reissaaminen näkyy myös Väisäsen äskettäin ilmestyneessä kokoelmassa Piisamiturkki ja muita kertomuksia.

Nimikertomusta ei sellaisenaan kirjasta löydy, mutta piisamiturkilla on kyllä merkittävä rooli heti alkajaisiksi. Liikkeelle nimittäin lähdetään anteromaisesti Oulusta ja kertojan ensimmäisen äitipuolen ja hänen turkkinsa onnettomasta kohtalosta. Kokoelman loppuun sijoitettu tarina kertojan puolisolle poikasena tärkeästä Nelli-tädistä toimii oivallisena parina aloitusnovellille ja sitoo teoksen kaikki värikkäät kertomukset taitavasti yhteen.


HENKILÖGALLERIA-käsite on Piisamiturkki-kokoelman yhteydessä sananmukaisesti paikallaan. Tuntuu todella siltä kuin vaeltaisi henkilökuvista koostuvassa taidenäyttelyssä. Tuossa pienikokoinen, piisamiturkkiaan sivelevä nainen lukemattomine viilipurkkeineen, tuossa beigenvärinen eläkeläismies oopperatähtikuvineen ja pornokasetteineen, sitten pahvilaatikoidensa tapainen ja näköinen kauppias ei-minkään-värisessä takissaan ja tuolla vähän edempänä alaleukansa nielaissut, ärtyneeltä vaikuttava kassaneiti harakka sylissään. - Muutama tarkka siveltimenveto, ja henkilöt ovat edessämme kuin eläisivät.

Tekee mieli ajatella, että he todella ovatkin olemassa. He ovat kirjailijan joskus ja jossain tapaamia ihmisiä, tavalla tai toisella outoja ja siksi mieleen jääviä, siis erinomaista materiaalia luovalle ihmiselle. Keitä he oikein ovat? Mitä heille on tapahtunut? Miten heidän tarinansa jatkuu? Ennen pitkää muistikuvat alkavat elää taiteilijan aivoissa omaa elämäänsä, sepitteellistyä ja vaatia kirjaamista.

Verbaalisuudessaan Biisamiturkin novellit eivät mielestäni yllä Väisäsen ensimmäisten romaanien yltäkylläisyyteen, mutta rönsyilyssään tarinat ovat lyömättömiä. Koskaan ei tiedä, mihin erinäisten mutkien kautta lopulta päädytään. Tarinoiden arvaamattomuudessa on jotain yhtä epäloogista ja usein yliluonnollistakin kuin unissa, ja silti ne vaikuttavat realistisilta. Ns. maagiseen realismiin viittaa paikallisuutensa takia näkyvimmin kertomus Guadeloupen ihmeestä, mutta yllättävin novelleista on kuitenkin Japaniin sijoittuva Aika.

Aika-nimiseen naarashaukkaansa järjettömästi rakastuvasta asuntokauppiaasta kertova tarina tuo tietysti mieleen Boccaccion ikivanhan Metsästyshaukan. Jos tuo klassikkonovelli on ollut kirjailijan ajatuksissa, niin ainakin hän on päivittänyt sen ihailtavan persoonallisesti. Monikerroksisuudessaan, asiantuntevuudessaan ja humoristisuudessaan tarina on mitä mainioin kulttuurimatka niin maantieteellisesti kuin ajallisesti, ja sama pätee toiseenkin Japaniin sijoittuvaan novelliin Nukkemestari, joka tutustuttaa lukijansa vuosisatoja vanhaan nukketeatteriperinteeseen, bunrakuun.


KOKOELMAN KERTOMUKSET sivuavat kaikki jollain tapaa taidetta. Näkyvimmin esille pääsevät Väisäselle läheisimmät kuvataide ja ooppera, mutta silmiinpistävän usein tarinoissa kiinnitetään huomio myös arkkitehtuuriin.

Talot ja tilat viestivät voimakkaasti niissä asuvista ihmisistä ja ansaitsevat siksi tulla tarkoin kuvatuiksi, mutta niillä on erinomaista käyttöä myös juonen kuljetuksessa ja merkitysten luojina. Asia todentuu mm. kokoelman viimeisessä Ilotulitus-novellissa. Chambordin linnan pienoismallin kylpiessä neljänkymmenen tähtisadetikun loisteessa kertoja kehottaa katsomaan sen viimeiseksi ilokseen rakentaneita vanhuksia:

"Katsokaa miten kauniita he ovat tuossa, ikivihreällä sohvallaan, pienoismallista, sen sadoista pienistä ikkunoista ja kapean vallihaudan vedestä lankeavassa valossa. Kukaan ei ole koskaan nähnyt Chambordin linnaa näin ehjänä ja ilotulituksen kaunistamana, ei edes Frans ensimmäinen."

Tuollaista mielentilaa kutsutaan haltioitumiseksi.


1 kommentti:

  1. Kirjoittaja kiittää. Ja on liikuttunut.Yst terveisin HV

    VastaaPoista