Claire Keegan: Nämä pienet asiat ja Kasvatti

 

Kaksi kaunista pienoisromaania Irlannista 

Claire Keegan: Nämä pienet asiat (Small Things Like These, 2021). Suom. Kristiina Rikman. Tammi 2023. 116 s.

Claire Keegan: Kasvatti (Foster, 2010). Suom. Kristiina Rikman. Tammi 2024. 83 s.

Irlantilainen kirjailija Claire Keegan (s. 1968) tuli minulle tutuksi ensin elokuvan kautta. Keeganin maanmies Colm Bairéad on ohjannut hänen Kasvatti-romaanistaan pääosin iirinkielisen elokuvan nimellä Hiljainen tyttö. Se palkittiin Berliinin elokuvajuhlilla 2022 ja sai hyvän vastaanoton myös Suomessa.

Hauska sattuma oli, että kun innostuneena vastikään suomennetusta Kasvatista tartuin viime vuonna suomeksi ilmestyneeseen Nämä pienet asiat -romaaniin, selvisi, että siitäkin on jo elokuva. Filmin on romaanin alkuperäisellä nimellä ohjannut belgialainen Tim Mielants, ja se esitettiin Berliinin elokuvajuhlilla aivan äskettäin.

Ymmärrän hyvin molempien romaanien filmatisoinnin. Tarinat ovat itsessään selkeitä ja etenevät suoraviivaisesti. Tapahtumista löytyy sopivasti jännitettä, aikaväli on lyhyt ja henkilöitä rajallinen määrä. Haaste on se, kuinka ilmaista ohi virtaavin kuvin Keeganin hienojen pikku romaanien oleellisin piirre eli mitä jää arkipuuhien ja dialogin taakse.

NÄMÄ PIENET ASIAT  -romaanissa eletään syksyä vuonna 1985. Lounaisirlantilainen pikkukaupunki New Ross hytisee kylmyydessä ja sateessa, ja ajat ovat muutenkin ankeat. Politiikassa kuohuu, tehtaat sulkevat oviaan, köyhyys lisääntyy, ja nuoriso muuttaa muualle.

Romaanin päähenkilö nelikymppinen hiili- ja puutavarakauppias Bill Furlog ei kuitenkaan valita vaan paiskii töitä tyynenä ja alaisistaan huolehtien. Myös kotona vaimon ja viiden tyttären kanssa elämä sujuu hyvin, ja joulua valmistellaan entiseen tapaan touhukkaasti.

Ilmassa on silti jotain hankalaa ja painostavaa, eikä se johdu vain nälkäisten mustien varisten parveilusta. Alituisesti samanlaisina toistuvat pitkät ja raskaat päivät alkavat mietityttää Furlogia. Mitä hyötyä kaikesta oli? Jos asiat eivät muutu milloinkaan tai niistä ei kehkeydy jotain, jotain uutta - - mitä mieltä elämässä oli?

Miten kiltti, tavallinen hiilikauppias pystyy ratkaisemaan mielessään pyörivät suuret eksistentiaaliset kysymykset? Eikö riitä, että huolehtii perheestään, käyttäytyy säällisesti ja tasapainottelee antamisen ja ottamisen kanssa niin että tuli toimeen yhtä lailla muiden kuin omiensa parissa?

KEEGANIN PIENI ROMAANI näyttää, ettei se riitä. Yhteiskunnalliset epäkohdat ja aito ihmisyys vaativat aktiivisempia toimia. Furlogille tulee tilaisuus koetella arvojaan ja uskallustaan, kun hän toimittaessaan hiililastia paikalliseen luostariin törmää siellä kaltoin kohdeltuun nuoreen tyttöön, jonka kohtalo olisi aikanaan hyvinkin voinut osua hänen omalle äidilleen.

Vaikka romaani on fiktiota, kirjassa kuvatut Magdalena-pesulat ovat faktaa. Katolisten nunnien vuosina 1922-1996 ylläpitämiin pesuloihin suljettiin tuhansia "langenneita" naisia ja heidän tyttäriään pakkotyönomaisiin oloihin vuosikausiksi.

Ympäristö tiesi tilanteen mutta ei uskaltanut tai halunnut asettua vastustamaan kirkkoa ja nunnia. Näin tapahtuu myös romaanissa. Jopa Furlogin vaimo on tiukasti sitä mieltä, että jos elämässä haluaa menestyä, täytyy osata sulkea silmänsä tietyiltä asioilta.

Romaanin pääväittämä on Furlogin äärimmäisen yksinkertainen mutta kirkas oivallus: Oliko elämässä mitään mieltä, jollei auttanut kanssaihmisiään? Niin läheltä voi löytää elämälleen merkitystä, jos vain on rohkeutta toimia moraalisesti oikein.

AUTTAMISESTA ON LÄHTÖJÄÄN KYSE myös Kasvatti-romaanissa. Köyhän monilapsisen perheen tytär toimitetaan kesäksi lapsettoman sukulaispariskunnan maatilalle, kun perheeseen on tulossa jälleen uusi suu ruokittavaksi. Autetuksi ei kesän aikana kuitenkaan tule vain arka, huonosti kohdeltu tyttö vaan myös suruunsa sulkeutunut isäntäpariskunta John ja Edna Kinsella. 

Tarina etenee tytön minäkerrontana. Tyttö havainnoi tapahtumia, ihmisiä ja miljöitä, niin kuin voi kuvitella vetäytyvän ja tarkkailemaan tottuneen lapsen tekevän. Elämä uudessa ympäristössä vaikuttaa vieraalta mutta selkeältä. Huolehtivassa, hyväksyvässä ja ystävällisessä ilmapiirissä tyttö vapautuu jännityksestään, ja arkiset puuhat isäntäväen kanssa vahvistavat hänen itsetuntoaan.

Pidän Keeganin tavasta kirjoittaa pienistä asioista merkityksellisiä. John Kinsellan  ja tytön lähentyminen näkyy mm. miehen lapsesta käyttämien nimitysten muutoksissa: lapsonen, tyttönen, pikkulikka, neiti Pitkäsääri, Petal. Ja kun Edna Kinsella antaa tytön isälle kotiin vietäväksi raparpereja, Keegan pystyy muutamalla rivillä loihtimaan arkisesta hetkestä kohtauksen, joka paljastaa heti henkilöiden perusluonteen:   

Isä ottaa nipun häneltä, mutta näyttää siltä kuin pitelisi vauvaa sylissään. Raparperin varsi putoaa lattialle ja sitten toinen. Isä odottaa että Edna nostaa ne. Edna odottaa isän tekevän niin. Kumpikaan ei anna periksi. Lopulta Kinsella kumartuu poimimaan raparperit. "Kas tässä", hän sanoo.

Vaikka molemmissa romaaneissa on myös vahvoja naisia, etualalle nousevat isät ja tytöt.

Kinsella ja Furlog ovat selvästi sukulaissieluja, jäyhiä mutta hyväntahtoisia. He kaihtavat yhteenottoja mutta antavat kyllä tiukan paikan tullen ymmärtää, mitä ajattelevat. Furlogin mielipide Jos haluaa saada ihmisistä parhaan irti, heitä täytyy kohdella hyvin pätee molempiin ja olisi käypä ohje laajemminkin.

KESÄSTÄ TALOSSA, JOSSA kasvattiäiti Ednan mukaan ei ole salaisuuksia eikä mitään hävettävää, on tulossa tytön lyhyen elämän parhain, kunnes uteliaat ja pahansuovat ulkopuoliset horjuttavat hänen luottamustaan Kinselloihin  ja samalla koko pienen perheen haurasta onnea. 

Yhteiskunnallisella tasollaan myös Kasvatti kuvaa sosiaalista eriarvoisuutta, sen syitä, seurauksia ja vaikutuksia ihmisten käyttäytymiseen. Keskeisintä on kuitenkin se, mitä tapahtuu henkilöiden sisällä eli romaanin psykologisella tasolla.

Nuoren Petal-tytön vaikeudet päästää irti surkeista kotioloista ja välinpitämättömistä vanhemmista ja kiintyä kiltteihin kasvatusvanhempiin on riipaisevaa luettavaa, ja päähenkilön jokainen pieni askel kohti oikeanlaista lapsen elämää tuntuu liikuttavan hyvältä.

Iso kuu valaisee pihaa, näyttää tietä kujalle ja sieltä tielle. Kinsella ottaa minun käteni omaansa. Ja heti kun hän tekee niin, tajuan että oma isäni ei ole ikinä kävellyt kanssani käsi kädessä, ja jokin minussa toivoo, että Kinsella päästäisi irti, jotten tuntisi näin. Tuntuu pahalta, mutta kävellessämme eteenpäin alan tottua, enkä välitä kotielämän ja tämän elämän eroista. 

Vaikka näkökulma on tytön, myös kasvattivanhempien mielenliikkeet käyvät hyvin ilmi. Niinpä heistä tulee lukijalle yhtä läheisiä kuin tytöstä ja heidän kohtalostaan lukee samanlaisella myötätunnolla kuin heidän holhottinsa vaiheista.      

KEEGANIN KERRONNAN TARKKUUTTA, hienovaraisuutta ja sävyjen kirjoa voi vain hämmästellä. Nautin kovasti kirjailija tavasta jättää asioita auki ja selittämättä. Tapahtumat ja ympäristöt ovat kyllä realistisia, mutta niissä tai niiden yksityiskohdissa on aina jotain arvoituksellista ja vihjeellistä. 

Erityisesti ihailen näiden taidokkaiden pikku romaanien lopetusten huikeaa kliimaksia ja monitulkintaisuutta. Voit itse kuvitella, mitä seuraavaksi tapahtuu. Onko loppu onnellinen, katastrofi vai jotain siltä väliltä? Ja keiden kannalta mikäkin?

Minä toki toivoin ja uskoin Furlogin tavoin höperössä sydämessäni, että kaikki järjestyisi.

Claire Keegan. Kuva: Philippe Matsas/Opale.photo