Harry Salmenniemi: Sydänhämärä

 

Kun merkitystä on vain vain selviytymisellä ja rakastamisella 

Harry Salmenniemi: Sydänhämärä. Siltala 2024. 215 s.

Olen hereillä. Heräsin siihen, että sierain vihelsi. Minun ei tarvitse valvoa. Kaikki ovat unessa. Voin mennä nukkumaan vaikka heti. Ja kuitenkin olen hereillä. Joel hengittää rauhallisesti, samoin Maria. Vauvan hengitystä en kuule. Silti vauva hengittää. Meillä ei ole mitään hätää. Ei mitään hätää, ja aina hieman hätää.

Harry Salmenniemi (s. 1983) jatkaa autofiktion hengessä myös toisessa romaanissaan Sydänhämärä. Romaani kertoo pienen perheen elämää rajusti ravistelevasta vuodenvaihteesta niin intensiivisesti ja tunteisiin käyvästi, että sen kertojan hätä ja huoli tarttuvat lukijaankin.

Perheessä odotetaan piakkoin tapahtuvaa toisen lapsen syntymää, kun kaksi- ja puolivuotias esikoinen Joel sairastuu diabetekseen ja joutuu sairaalaan. Vanhemmat ovat äkkiä aivan uudessa tilanteessa. Isä asettuu sairaalaan poikansa kanssa, että äiti voisi hiukan levätä, mutta kohta äitikin on siellä synnyttämässä.

Kerronta etenee kahdessa aikatasossa. Toisessa vauva on jo kuukauden ikäinen ja ollaan kaikki kotona. Hätä on helpottanut, mutta huoli ja väsymys eivät ota laantuakseen. Edelleen kertoja tuntee olevansa jotain muuta kuin oma itsensä. Olen kaaoksen konduktööri tai kapellimestari. - - järjestäjä, turvamies ja sylissäpitäjä.

Vaikka hän voisi esikoisensa verensokerinmittausten välissä öisin hetken aikaa nukkua, siitä ei tule mitään. Uni siirtyilee ja pakenee. Se sulaa juuri silloin kun olen saamassa sitä kiinni. Se lakkaa tulemasta luokse. Se lupaa ja lupaa, mutta ei saavu. On vain oltava hiljaa hämärässä ja odotettava aamua.

KUN ON TOTTUNUT SIIHEN, että tunteisiinsa keskittyvät ja niitä purkavat avoimesti lähinnä naiset, tuntuu hyvältä lukea välillä miehen ja isän puhuvan voinnistaan, vaikka mielessäni käväiseekin hieman sarkastinen ajatus vasta synnyttäneen vaimon yöunista.

Väsymystäkin hankalampi tuntemus kertojalle on kuitenkin maailman ja elämän ylivoimaisuus. Tunneherkkä isä yrittää taistella sitä vastaan, niin kuin perinteinen miehen malli vaatii. On pidettävä ohjat käsissä, hallittava muuttuvia, kaoottisia tilanteita ja huolehdittava perheen selviämisestä ja hyvinvoinnista. Ei ole mitään hätää kulta. Isi pitää huolen. Isi on tässä ihan lähellä.

Kertoja toistelee sanojaan ja tekemisiään kuin loitsua saadakseen tapahtumiin järjestystä, mutta ymmärtää, ettei oikeastaan osaa eikä voi tehdä juuri mitään. Ajatuksetkin kääntyvät hetkessä ylösalaisin.

En muista aikoihin lukeneeni yhtä sydäntä särkevää, äärimmäisen tarkkaa ja tunnistettavan todellista kuvausta vanhemman hädästä ja avuttomuudesta oman lapsen sairastuttua vakavasti:

Minun tukenani on vain Joel, johon en voi tukeutua. Minun tukenani on vain isän rooli, johon minun täytyy jotenkin ahtautua. Siitä ei ole mitään hyötyä. Minun pitää tehdä juuri niin kuin pitää tehdä, niin hyvin kuin osaan, enkä voi paljon muuta.

SAIRAALAYMPÄRISTÖSSÄ KAIKKI ON vierasta ja käsittämätöntä. Sairaalassa kertoja suhde ulkomaailmaan katkeaa. Se, että kaupungissa kaikki jatkuu entisellään, tuntuu kummalliselta. Lisäksi kertoja on sairaalassakin ulkopuolinen ja omillaan vain lapsensa kanssa.

Sisä- ja ulkopuolisuus ovat esillä myös romaanin näkökulmavaihdoksissa. Vaikka minäkerronta on vallitseva, tämän tästä minä onkin hän ja päähenkilön toimia tarkastellaan ulkopuolelta. Vaihdokset tapahtuvat miltei huomaamatta, mutta ne tuovat tekstiin eloa ja liikkuvuutta. Ei olla jumissa, vaikka isästä siltä tuntuisi.

Välillä kerronta tuo mieleen kirjailijan lyyrikkotaustan, mutta silti pysytään arkisissa tosiasioissa. Realismia on mielestäni sekin, että suuri sairaalakompleksi hoitoineen ja hoitajineen vaikuttaa kertojasta välillä enemmän surrealistiselta kuin oikealta.

Isä kuitenkin arvostaa henkilöstön työtä ja tekee kuten käsketään, vaikka lapsen itku ja kärsimys ottavat koville. Vain yksi hoitajista osoittautuu hankalaksi ja saa kuulla kunniansa. Kohtauksessa on koomisia piirteitä. Löytyy sentään joku, jolle voi syystä kiukutella ja johon voi käyttää miehistä käskyvaltaansa.

Lapsensa kanssa isä on pohjattoman kärsivällinen ja tekee kaikkensa, jotta tämä tuntisi olonsa turvalliseksi. Luen isän ja pikku Joelin dialogeja hymyssä suin ja pala kurkussa, niin lapsellisia, tosia, liikuttavia ja rakastettavia nuo iso ja pieni olento ovat tuossa sylikkäin ja käsi kädessä.

LAPSEN SAIRASTUESSA kaikki muu tuntuu toisarvoiselta. Merkitystä on vain jaksamisella ja rakastamisella.

Erityisen naurettavalta isästä tuntuu hänen kirjailijantyönsä. Kirjoittaminen näivettää elämää. Elämä pakenee kirjoista, jotka eivät mahda elämälle mitään. Ainoita lukukelpoisia ovat klassikkodekkarit, joissa sentään on kunnon juoni ja rakenne, kun elämästä sellaiset puuttuvat kokonaan.

Elämä keskittyy nyt kaikkiin niihin askareisiin ja yksityiskohtiin, joiden myötä arki jatkuu. Vaipanvaihdosta ja pyllynpesusta tulee tippaletkussa olevan lapsen kanssa lähes ylpeilyn aihe, ja linssikeiton valmistus on kaikkine vaiheineen tarkkaa kuin kirurgin työ.

Kun pahin on ohitettu, kirjoittaminen alkaa taas vetää puoleensa. Kertoja pitää sen kuitenkin vähän häpeissään omana tietonaan. Onko hän muuttunut tai oppinut jotain? Sitäkin on vielä turhan aikaista miettiä. Olen kokenut liikaa, ja nyt en tahdo muuta kuin olla. Tärkeintä on, että saa olla osa perhettään, kokonaisuutta, verkkoa, seittiä.

Mieleeni tule Juha Itkosen viimevuotinen Teoriani perheestä -teos. Itkonen tiivistää ajatuksensa perheestä ja lapsista kymmeneksi napakaksi teesiksi. Harry Salmenniemen Sydänhämärän "teesit" ovat pehmeämmin muotoiltuja, mutta sisältö on samansuuntainen ja yhtä velvoittava:

Lapset ovat niin ihania, etten tiedä mitä tehdä. Olen onnellinen: minun  täytyy kestää tämä onni. Täytyy kestää onnen hataruus ja vähäinen tasapaino. Täytyy pitää huolta lapsista, rakkaudesta, yhteisestä ajasta. Ruoasta, keittiöstä, insuliinista, lavuaarista ja palovaroittimesta.

Paluu tavalliseen on aluillaan, ja se on ihan parasta.

Harry Salmenniemi. Kuva: Mikko Vähäniitty